1. kesäkuuta 2010

Kun lavan läpi hiihtäminen ei riitä

Cosplay-esitykset kiehtovat minua jostain syystä kovasti, vaikka olenkin nähnyt vain muutaman kisan sekä satunnaisia YouTube-videoita. Siitäpä syystä päätin, että haluan kirjoittaa aiheesta tänne, ja nyt vihdoin sain asian kokoon. Tämän tekstin tarkoituksena ei ole tuoda kisaesityksistä ilmi jotain uutta ja luovaa, vaan ainoastaan kasata omia mielipiteitäni. En myöskään itse ole erityisen hyvä lavalla poukkoilija, mutta jonkinlaiset aivot minulla on. Sivuraiteille eksyminen on todennäköistä, sillä yksi asia tuo usein mieleen toisen.

Ensimmäiset valinnat

Esityksen lähtökohdista mieleeni tulee kolme asiaa: sarja, hahmot ja musiikki.

Sarja

Sarjavalinta antaa kehykset itse esitykselle, sisältäähän se niin tarinan tapahtumat kuin hahmojen väliset suhteetkin. Sarjavalinta määrittää siis yhdessä hahmovalintojen kanssa sitä, kuinka vaikea esitykselle on kehittää oma tarinansa. Sarjavalinta luo myös ennakkokäsityksiä - osa yleisöstä pitää sarjasta, osa ei, osa ei ole koskaan kuullutkaan siitä. Olisi tietenkin hienoa, jos yleisölle jäisi positiivinen mielikuva esityksestä, joten sen pitäisi jotenkin kyetä miellyttämään mahdollisimman monia ihmisiä näistä kolmesta ryhmästä - sekä voittoa toivoessa tietysti tuomaristoa, joka katselee esitystä erityisen kriittisellä silmällä, ei pelkästään huvin vuoksi.

Hahmot

Hahmovalinnat ovat esityksen kannalta ratkaisevia. Lavalla olevat henkilöt esittävät kyseisiä hahmoja, joten samastuminen ja hahmojen herättäminen henkiin on tärkeää. Ujon ihmisen voi olla vaikea lähteä esittämään totaalisen psykopaattista hahmoa - tätä kynnystä voi toki poistaa harjoittelemalla, joten se ei ole missään nimessä mahdotonta. Yleensä on kuitenkin helpompaa olla uskottava sellaisen hahmon roolissa, joka jo valmiiksi muistuttaa esiintyjää luonteellisesti.

Erityisesti pariesityksissä hahmojen välinen suhde on tärkeä elementti, sillä tällöin koko esitys pyörii enemmän tai vähemmän sen ympärillä. Alla on mieleeni tulevia esimerkkejä erilaisista suhteista:
Viholliset. Esityksen suunnittelun ei pitäisi olla turhan vaikeaa, koska tappeleminen on aina mahdollista. Ongelmaksi tulee kuitenkin se, että pelkkä taistelu käy usein tylsäksi ja sen uskottavaksi tekeminen voi olla vaikeaa, jos ei ole harrastanut esityksen lajia. Eikä sitä toista esiintyjää ehkä kannata hakata toimintakyvyttömäksi, mikä vaikeuttaa aitouden luomista entisestään.
Kaverit. Ne on, no, kavereita. Hyppivät lavalla iloisesti ja leikkivät yhdessä. Kaverisuhteen kohdalla sarjan tarina päättää, onko esityksen keksiminen helppoa vai vaikeaa. Toisin sanoen kyse on siitä, kuinka paljon esitykseen sopivia asioita kaverukset puuhaavat sarjassa.
Rakastavaiset. Traaginen rakkaustarina on toki usein helppo muuttaa esitykseksi, mutta teema voi alkaa kyllästyttää ihmisiä. Jotain uutta pitäisi keksiä.
Epämääräinen/"vaikea" suhde. Tähän kategoriaan kuuluu nippu erilaisia suhteita. Jos hahmot tapaavat sarjan aikana vain (muutaman) kerran tai eivät ollenkaan, on suhde määritelty hieman epämääräisesti ja hahmojen samaan esitykseen tuominen muuttuu vaikeaksi. "Vaikeaan" suhteeseen taas tiputan esimerkiksi yksipuoliset tunteet (Sync ja Ion: Sync haluaa hakata Ionin, Ion ei halua hakata takaisin), jotka pitäisi nitoa yhteen jokseenkin uskottavasti. Vaikka tämä kategoria kuulostaa aluksi vaikealta, on se ehkä loppupeleissä etu - esityksen keksimiseen on pakko käyttää ajatusta, joten siitä ei tule niin herkästi tylsä. Toisaalta siitä voi tulla mielettömän outo...

Musiikki

Hyvänkin esitysidean voi tappaa väärällä musiikilla. Musiikki luo esityksen tunnelman ja tahdin, joten balladin valitseminen taisteluesityksen taustalle ei kuulosta kovin vakuuttavalta. Välttelisin myös Caramelldansenia viimeiseen asti, ellei se ihan aikuisten oikeasti sovi esitykseen.

Itse suosittelisin keksimään ensin ideanpoikasen esitykselle, sitten valitsemaan musiikin ja vasta sitten hiomaan esitystä enemmän. Voi olla hankalaa löytää sopivaa musiikkia, jos esitys on jo muuten kasassa. Instrumentaalit tuntuvat usein sopivan hittibiisejä paremmin - sanoitettujen kappaleiden ongelma kun piilee siinä, että sanojen pitäisi jotenkin korreloida esityksen kanssa, mutta biisiä tuntemattomat eivät välttämättä saa niistä selvää. Sanat eivät siis saa olla niin tähdellinen osa esitystä, että ajatus jää huomattavan epäselväksi ilman niiden ymmärtämistä. Sarjojen musiikit (sisältää alku- ja lopputunnarit) ovat myös vähän kysymysmerkkejä muiden sarjojen yhteydessä käytettynä. Kyllä niitä voi käyttää, mutta ne yllättäen yhdistävät yleisön ajatukset siihen alkuperäiseen sarjaan, mikä voi häiritä esityksen katsomista. Ei siinä mitään, ihan hyvin voisin kuvitella käyttäväni abingon boys schoolin HOWLINGia jonkun muun sarjan kuin Darker than BLACKin (jota en ole edes katsonut) yhteydessä, mutta tiettyyn sarjaan/hahmoon tiivisti liittyvät musiikit kuten Marukaite Chikyuu ja One-Winged Angel toimivat paljon paremmin alkuperäisessä yhteydessään. Tuntuu jo tarpeeksi tyhmältä, kun Dissidiassa soi taustalla "SEPHIROTH!" eikä kyseinen hahmo ole edes tappelussa mukana.

Nyt kun esityksen suunnittelusta on tehty mahdollisimman pitkä ja hankala prosessi, voimme siirtyä itse esitykseen ja lavalle.

Itse esitys ja lavalla keikkuminen

Loppupeleissä esityksen kohtalon ratkaisee se, mitä siinä tapahtuu ja miten hyvin se tapahtuu.

Ymmärrettyys

Jos yleisöllä ei ole esityksen jälkeen pienintäkään havaintoa siitä, mitä esityksessä mahdollisesti tapahtui, ei se välttämättä jää (positiivisesti) mieleen. Esityksessä saa olla asioita, jotka aukeavat vain sarjaa seuranneille, kunhan ne eivät dominoi koko esitystä. Lähtökohtana kannattaa siis pitää sitä, että myös sarjaa tuntemattomat voivat ymmärtää esityksen jollakin tavalla.

Jos esitys on puhtaasti koreografinen, ymmärrettävyysongelmaa tuskin on. Se onkin sitten eri asia, jaksaako yleisö katsoa esitystä, joka on pelkkää tanssia. Tämän takia itse suosittelisin yhdistämään koreografian juoneen. Koreografia voi olla hyvinkin hallitseva piirre esitystä, mutta siihen saa silti liitettyä jonkinlaista tarinaa. Koreografian vakava ongelma on kuitenkin se, että pienetkin ajoitusvirheet aiheuttavat facepalmia sekä esiintyjälle että yleisölle.

Mielenkiintoisuus

Jos yleisö haukottelee, esitys ei taatusti jää positiivisesti mieleen. Tämän vuoksi lavalla kannattaa tehdä jotain muutakin kuin pönöttää paikallaan ja ladella monotonista monologia. Esityksessä täytyy tapahtua tarpeeksi - toisaalta siinä ei saisi tapahtua liikaa, ettei yleisö tipu kärryiltä. Esityksen ei myöskään tarvitse olla nopeatempoinen ollakseen mielenkiintoinen, sillä kaikille hahmoille ei yksinkertaisesti sovi sadan metrin pikajuoksu ympäri lavaa. Esimerkiksi pidin helmikuisessa CosplayGaalassa nähdystä W.I.T.C.H.-esityksestä, jonka hidastempoisuus sopi siihen aivan loistavasti.


Phobos ei juokse. Kuvaaja: Eetu Lampsijärvi

Monologista puheen ollen - puhuminen esityksessä tuntuu kääntyvän helposti esitystä vastaan etenkin jos a) esiintyjät crossaavat, b) ääniraita on äänitetty epäselvästi tai c) ääniraitaa ei ole, esiintyjät puhuvat lavalla (mikkiin). Jos sinulla siis on kimakka ääni, olet esityksen Sephiroth ja haluat välttämättä puhetta, suosittelen harjoittelemaan äänen muuntamista tai kokeilemaan, josko isäsi osaisi kuulostaa eeppiseltä.

Draama ja huumori

Näkemistäni cosplay-esityksistä olen saanut mielikuvan, jonka mukaan esitykset jakautuvat kahtia draama- ja huumoriesityksiin. Esityksessä voi olla molempia, mutta toinen piirre on selvästi hallitseva. Esitystä suunniteltaessa kannattaakin pohtia, haluaako siitä tehdä hauskan vai vakavan. Huumoriesitys on riskialttiimpi, koska huono huumori on yksinkertaisesti huonoa ja jää helpommin mieleen kuin huono draama, jota näkee televisiosta joka päivä - arkisin puoli kahdeksalta. Huumoriesitykset eivät myöskään välttämättä ole kovin sarjauskollisia, mikä ei toimi kisoissa, joissa sarjauskollisuudesta saa erikseen pisteitä.

Ilmeet ja eleet

Itse olen suorastaan järkyttävän huono ilmeiden ja eleiden suhteen, mutta peräänkuulutan silti niiden harjoittelua ja merkitystä esityksen kannalta. Se, että on huono jossain, ei vapauta esiintyjää asian yrittämisestä ja harjoittelemisesta. On helpompi aloittaa luonteellisesti/ilmeellisesti itsensä kaltaisesta hahmosta ja siirtyä kehityksen myötä johonkin radikaalimmin erilaiseen hahmoon. Harjoitella voi toki kotona peilinkin ääressä, sen ei tarvitse olla harjoittelua nimenomaan esitystä varten.

Kun olet lavalla, olet lavalla. Et kävele kadulla, vaan yrität parhaasi mukaan vakuuttaa yleisölle olevasi fiktiivinen hahmo X. Liikkeet pitää sopeuttaa siihen. Kuten useimpiin tapauksiin, harjoittelu auttaa tähänkin. Itseäni auttaa ehkä eniten fiilis siitä, että olen lavalla, olen esiintymässä. Tällöin liikkumisesta tulee automaattisesti edes himpun verran eeppisempää ja esityksen kannalta uskottavampaa.
You're on stage, walk like it!

Yaoi

Yleisesti ottaen vastaus on ei, yaoi ei sovi esityksiin. Itsestään selvänä perusteluna toimii jo se, että se tuhoaa sarjauskollisuutta (ellei kyseessä ole sitten itse genreen kuuluva sarja, mitä tuntuu harvemmin tapahtuvan). Yleisöäänestyksessä yaoilla voi kalastella ääniä, mutta tuomaristo on tuskin hirveän riemuissaan asiasta. Raja siinä, onko vihjailua liikaa vai ei, on veteen piirretty viiva. Määrä jää ryhmän itsensä harkittavaksi.

Soveltaminen

Soveltamista joutuu tekemään jo esitystä suunniteltaessa hahmojen suhteen: kuinka pitkälle hahmoja voi kehittää? Saako kroonisen iloinen hahmo olla surullinen? Saako tappaa hahmon, joka ei kuole sarjassa? Entäpä miten asia on eri kisojen suhteen? CosplayGaalassa linja on luultavasti tiukempi kuin Animeconissa, koska siellä sarjauskollisuus on yksi pistekategoria. Itse en haluaisi allekirjoittaa hahmon totaalista sarjaan jumittamista - eivät oikeat ihmisetkään ole yksiulotteisia. Hahmojen kehityksen pitäisi kuitenkin olla jokseenkin looginen, ja esityksissä on hyvä pitäytyä siinä perusluonteessa. Godchildin Cain ei hypi tulppaanipellolla iloisesti laulellen, vaikka kuinka haluaisit. Ei edes fanartissa, tai sitten kyseessä on pahemman luokan parodia.

Soveltamaan joutuu myös itse kisoissa, kun puku hajoaa tai esitys ei mennytkään ihan niin kuin sen piti. Puvun hajoamiseen kannattaa kiinnittää mahdollisimman vähän huomiota, sillä yhtäkkinen paniikki jää helposti ihmisten mieleen. Se on tietenkin toinen tarina, jos koko puku hajoaa... Mutta sovitaan, ettei niin käy. Jos esityksessä tapahtuu jotain muuta kuin pitäisi, silloin on nopean improvisaation paikka ja suunnitelman mukaan jatkaminen seuraavasta mahdollisesta kohdasta.

Loppusanat

Harjoittelu kannattaa aloittaa ajoissa. Ihan oikeasti. Esityksen kehittymistä voi olla vaikea havaita itse, mutta jos harjoittelee pari-kolme kuukautta kerran viikossa, on ensimmäisen ja viimeisen harjoittelukerran välissä taatusti jonkinlainen kehitys. Puvun ei tarvitse olla valmis ensimmäisestä harjoittelukerrasta lähtien, mutta erityisesti liikkumista rajoittavat osat kannattaa yrittää tehdä harjoituskuntoon ennen viimeistä iltaa. Ei ole kovin mukavaa huomata silloin, että kappas, en minä nyt voi pitää tätä osaa päälläni koska en pysty tekemään sitä ja tätä sen kanssa. Myös mahdolliset hajoavat osat on kiva huomata ajoissa.

Kuten jo todettu, en ole nähnyt kuin muutaman pari-/ryhmäkisan ja YouTubeakaan en ole kovin paljoa harrastanut, mutta alla oleva Hetalia-esitys jokseenkin räjäytti tajunnan. Se ei ole täydellinen ja sen ymmärtämiseksi tarvitsee tuntea historiaa ja hahmot, mutta minun näkökulmastani se toimii aivan loistavasti. Se ei ole edes humoristinen, joten huonoa Hetalia-huumoria pelkäävätkin voivat katsoa.

2 kommenttia:

  1. Ihanaa, kun ihmiset osaavat jäsennellä ja kijoittaa asiallista teksitä <3 Pisteet teille päin.
    Koko teksti kasaa paljon samoja ajatuksia, joita itselänikin päässä pyörii. Kiva, että joku osaa niistä vielä hyvin kirjoittaa.

    VastaaPoista
  2. Fukka,
    Kiitän kehuista! Mukava kuulla, etten ole teatterista jotain ihan oikeasti tietävän mielestä aivan metsässä, ja että teksti on määrästään huolimatta luettavaa. :D

    VastaaPoista