Ehdin jo kirjoittaa ties kuinka pitkän tekstin Tokion-matkastani, mutta tulin siihen tulokseen, että moinen paikannimiä vilisevä päiväkirjamainen selostus on auttamattoman tylsää luettavaa, joten pois moinen. Jotta ei kuitenkaan jäisi ihan epäselväksi, missä kaikkialla kävin, niin tässä alkuun päiväohjelma:
26.6.-5.7, la-ma
Päivä 1: lähtö
Päivä 2: saapuminen ; Hamarikyun puutarha
Päivä 3: kiertoajelu (Meijin pyhäkkö, Imperial Palace Plaza, Asakusa Kannonin temppeli, Odaiba), Ginza
Päivä 4: Uenon eläintarha, Ginza
Päivä 5: Kyu-Shibarikyun puutarha, Ghibli-museo
Päivä 6: Shibuya, Tokyo Tower
Päivä 7: Shinjuku
Päivä 8: Akihabara, Ginza
Päivä 9: Harajuku, Ginza
Päivä 10: paluu
Matkaan sisältyi toki joka päivä hotellin läheisyydessä pyörimistä, sillä tien toisella puolella oli pari pilvenpiirtäjää ja kauppoja. Hotellinamme toimi Shimbashissa sijaitseva Park Hotel Tokyo, josta on lyhyt kävelymatka Ginzaan. Tästä syystä siellä tuli käytyä useampaan otteeseen.
Tässä kohtaa varoitan tekstin olevan pitkä, sillä mitä turhia pätkäisemään sitä kahteen osaan!
Jo ensimmäisenä päivänä huomasimme jänniä asioita Tokiossa. Ensinnäkin Japanissa on meneillään sadekausi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että lämpöä riittää helposti 30 astetta päivässä ja ilmankosteus oli parhaimmillaan 85%. Että jos ihmettelette, miksi Japanissa myydään paljon viuhkoja ja pieniä pyyhkeitä... Itse sadetta tuli kuitenkin yllättävän vähän, mutta joka kerta, kun kävimme Ginzassa. Toiseksi huomasin, että matkaoppaassa lukenut "tokiolaiset ovat tyylikkäitä" oli kovasti enemmän totta kuin olin kuvitellut. Emme siis pistäneet silmään pelkästään ulkonäön, kielen ja tapojen takia vaan myös vaatetuksen kohdalla. Bändipaita ja mustat tai sinipunaiset housut vastaan tokiolaisten suosimat pitkät mekot, huomaakohan eron? Eihän siinä kehdannut edes mennä vähän hienommalta näyttäviin ravintoloihin tai kahviloihin, kun jo kadulla erottui joukosta yhtä vähän kuin fasaani varpusten keskellä.
Ensimmäisenä päivänä hotellin lähialueita tutkiessa kävi myös ilmi, ettei katukuvaa ole juuri roskakoreilla pilattu. Poissaolollaan loistivat kuitenkin myös roskat. Joillakin alueilla moisiakin löytyi, mutta Shimbashi-Ginza oli kovin siistin oloista. Myös kaksi puutarhaa, joissa vierailimme, olivat siistejä ja hyvin hoidettuja - aivan jotain muuta kuin suomalaiset puistot. Veteen katsoessa silmien edessä näkyi usein karppiparvi, joka odotti ilmiselvästi saavansa jotain syötäväkseen. Hamarikyussa oli vain tummia karppeja, sillä puiston vesi on suolaista. Kyu-Shibarikyussa oli myös oranssivalkoisia yksilöitä sekä vesikilpikonnia. Muissa puutarhoissa emme valitettavasti päässeet käymään. Keisarin palatsin itäpuutarhaan emme yksinkertaisesti ehtineet, ja Shinjuku Gyouenin kansallispuutarhaan emme tuntikausien tarpomisen jälkeen jaksaneet raahautua. Kyseessä on matkaoppaan mukaan Tokion hienoin puisto.
Karppeja Asakusa Kannonin temppelin pihalta.
Suuret suunnitelmani vain japanin puhumisesta katosivat nopeasti sekä jännityksen että huonon kielitaidon vuoksi. Olen niitä ihmisiä, jotka ovat mieluummin hiljaa kuin sanovat jotain väärin, ja jännityksen vuoksi oikeiden sanojen löytäminen olisi kestänyt iäisyyden. Englannilla ja osoittelemisella sekä parilla yksittäisellä japaninkielisellä sanalla pääsee pitkälle. Esimerkiksi ravintolassa ja kahvilassa listasta osoittelu on oiva tapa tilata. Asiaa tietenkin auttaa, jos lista on myös englanniksi. Jos ei, on japanilaisten tavumerkkien - tässä tapauksessa katakanojen - osaamisesta hyötyä, sillä monen ruoan ja juoman nimi on japlishiä etenkin länsimaisissa kahviloissa ja ravintoloissa. Reissumme koostuikin lähinnä länsimaisesta ruoasta, sillä sekä minä että äitini olemme enemmän "tuttua ja turvallista"-tyyppejä kuin kaikkea kokeilevia herkkusuita. Näin ollen myös suuret suunnitelmani pelkän japanilaisen ruoan syömisestä haihtuivat. Onigiriä maistettuani tulin siihen tulokseen, ettei merilevä todellakaan ole tehty minulle, ja saman totesi myös äitini käytyämme syömässä nuudeleita. Nuudelien syömiseni loppui muutenkin lyhyeen, kun kyllästyin välttelemään merilevää - tarjoilijallehan ei voinut vahingossakaan tilatessa sanoa, ettemme halua merilevää annoksiimme - ja japanilaisten hymyilevä tuijotus alkoi häiritä liikaa. Meitä jopa käytiin neuvomassa oikeaoppisesta nuudelien syömisestä ja haarukatkin olisimme saaneet. Liikaahan moinen oli valokeilaan tottumattomalle suomalaiselle, joten syötyäni annoksesta korkeintaan kymmenesosan tulin siihen tulokseen, ettei tästä tule nyt yhtään mitään, ja siihen loppui se leikki.
Akihabarassa puolikas vitsi maid-kahvilassa käymisestä muuttui todellisuudeksi, kun äitini päätti, että nythän me mennään moiseen oikeasti. Niiden löytäminen ei ole kovin ongelmallista, sillä kaduilla parveilee meidoja flyereita jakamassa, ja yhden flyerin sisältä löytyvän kartan avulla suunnistimme kulman taakse erääseen kahvilaan. Siellä sitä sitten istuttiin ja ihmeteltiin ja syötiin yllättävän hyvää ruokaa. Akiban katukuvasta löytyy meidojen lisäksi myös paljon pallomaatteja sekä pelihelvettejä. Jälkimmäisessä taustamusiikin volyymi on niin järkyttävän korkea, että kommunikoinnin saa hoitaa suunnilleen huutamalla ja korvatulpat alkavat kuulostaa mukavalta asialta. Koska kyseessä on elektroniikkakaupunginosa, löytyy sieltä tietenkin myös paljon pelejä. En tiennyt, mihin olisin katsonut, kun Suomessa surullisen vähän näkyviä PSP-pelejäkin löytyi hyllykaupalla, eivätkä ne määrällisesti tainneet hävitä DS-peleille lähellekään yhtä paljon kuin täällä. Siinä sai vähän hillitä itseään, ettei ostoksista löytynyt yhden tai kahden pelin sijaan kymmentä. Oli suorastaan vaikeaa jättää hyllyyn muutamia pelejä, joista ei ole luvattu eurooppalaista julkaisua tai joista ei ole edes amerikkalaista versiota. Yksi syy vain parin pelin ostamiseen on jo mainittu huono japanin taitoni - jos joku peli on saatavilla englanniksi, nousee ymmärrystaso erittäin paljon. Tällöin ongelmaksi tosin tulevat euron heikentyminen ja tullit... Mutta jospa nyt palaamme takaisin Tokioon.
Millaisen pallon tänään haluaisit?
Tokiossa liikkuminen ei ole kovin haasteellista, jos hotelli sattuu olevan sellaisen juna-aseman lähellä, jonka läpi kulkee Yamanote Line eli Tokion keskustaa kiertävä ympyrärata. Hoidimme kaikki itsenäiset liikkumisemme joko kävellen tai kyseisellä radalla lukuun ottamatta matkaa lentokentältä hotellille, jossa auttoivat Narita Express sekä taksi. Tokiossa kulkee myös muita junalinjoja sekä tietenkin metroja ja busseja. Metroon emme uskaltautuneet, sillä matkatoimiston virkailija kertoi metroyhtiöitä olevan useampia, joten lipunvaihdon kanssa pitää olla tarkkana. En tiedä, käykö metroissa Suica-kortti, jolla hoidimme junalla liikkumiset.
Jos Tokiossa liikkuu junalippuja ostamalla, täytyy tietää, paljonko matka pääteasemalle maksaa. Asemilla on toki infopiste sekä ilmeisesti jonkinlainen taksakartta, mutta koska rahan lataaminen korttiin tulee helpommaksi, ostimme Suicat heti ensimmäisen menopaluun jälkeen. Suica maksoi 2000 jeniä, josta 1500 jää käytettäväksi matkoihin. Korttiin voi ladata kerralla minimissään 1000 jeniä. Meillä Suica-matkoihin kului vajaa 2000 jeniä per henkilö. Suicalla pystyi maksamaan myös joissakin juoma-automaateissa sekä jopa eräässä kahvilassa, kävipä se myös jossain bussissa - kenties olisi loogista, että se kävisi busseissa yleisesti.
Juoma-automaatit olivat yleinen näky, mikä helpotti elämää kovasti kuumina ja kosteina päivinä. Puolen litran kokis maksoi 150 jeniä, kaupassa suunnilleen 100 jeniä. Halvempaa kuin Suomessa!
Rahasta puhuttaessa on hyvä siirtyä kauppoihin, joista ensimmäisenä voisin mainita Shibuyassa sijaitsevan Tokyu Handsin. Kyseessä on siis liike, jossa myydään kaikenlaista askarteluun, sisustukseen ja vähän muuhunkin liittyvää roipetta - kuulostaa siis cosplayerin kaupalta, eikö? Ensimmäisessä kerroksessa en oikein tiennyt, mitä olisin katsonut, kun huone oli täynnä kaiken maailman levyjä eri materiaaleista sekä ties mitä metallia ja rautalankaa. Mukaan tarttuikin muutamia koekappaleita.
Mitä näistä tulee, en ole aivan varma itsekään...
Shibuyan Tokyu Handsissa on seitsemän kerrosta, mutta kerrokset on jaettu kahteen tai kolmeen osaan, joten niitä oli yhteensä 20. Tokyu Hands löytyy myös ainakin Shinjukusta ja Ikebukurosta.
Toinen mainitsemisen arvoinen kauppa on tietenkin Square Enixin liike!
Liike sijaitsee Shinjukussa Koshu-Kaido -doorilla eikä sen löytäminen ole vaikeaa, kunhan sen sijainnin oikeasti muistaa eikä luulottele sen olevan teatterin vieressä... Liikkeen olemassaolon sain selville täysin sattuman kautta, kun säädin netissä jotain omaani. Siellä käynti oli pakollista jo liikkeessä majailevan Sephirothin takia, joka olikin hieman eri tavalla sijoitettu kuin oletin. (Jos ette halua tietää Sephirothin sijainnin salaisuutta, skippaatte loppukappaleen. Okei? Nyt lähtee.) Odotin herran majailevan lasiarkussa kuin Prinsessa Ruusunen ikään, mutta kun aloin katseellani etsiä moista arkkua, ei sitä löytynytkään. Sitten satuin katsomaan jalkoihini ja tajusin seisovani hyvinkin pitkälti erään hopeahiuksisen miehen naaman päällä... Kiva sisustuselementti, mistäköhän sellaisen voisi ostaa? Haluan ehdottomasti huoneeseeni.
Akihabarassa sijaitsevan suuren elektroniikkaliikkeen Yodobashi Akiban voi mainita jo sen takia, että se oli todellakin
suuri. Olisin voinut selata niitä pelihyllyjä tuntikaupalla! Löysin myös todisteen erään pelin olemassaolosta, mutta koska kyseinen peli maksoi yli 8000 jeniä ja sen konsoli on PS2, ei sen ostamista tarvinnut edes harkita. Joka tapauksessa oli kiva hiplata kaikkia kivoja pelejä ja toivoa omistavansa ne.
Matkan aikana kävimme myös Ghibli-museossa, joka oli suoraan sanoen pettymys. Toivoin, että museossa olisi ollut paljon nähtävää monista elokuvista, mutta museo oli todella Totoro-painotteinen - enkä ikäni vuoksi pääse edes kissabussiin, pöh! Museossa oli toki hauskaakin nähtävää, mutta Henkien kätkemä -fanina olisin toivonut enemmän kyseiseen elokuvaan liittyviä asioita. Museon paras puoli oli lyhytelokuva. Tämänkertainen pätkä oli nimeltään Valastus - tosin vakavaa se ei ollut nähnytkään -, ja se kesti 16 minuuttia. Lyhytelokuva näytetään kolme kertaa tunnissa. Museossa saa kuvata ainoastaan ulkotiloissa, joten en paljasta sen enempää, jos vaikka satutte joskus pyörähtämään paikalla. Sen verran annan vinkkiä, että jossain päin museota on kissan tassun painauma sekä maailman pienin Totoro. ;)
Myös Harajukun Takeshita-doori uhkasi jäädä pettymykseksi, sillä odotin vähintäänkin rivillistä goottiliikkeitä. Takeshita-doori on kuitenkin nuorisomuodin katu, joten sieltä löytyi paljon sitä samaa tavaraa kuin Ginzan ostoskeskuksista. Löytyipä sieltä kuitenkin myös pari kotoisammalta tuntuvaa liikettä. Ensimmäinen oli Richärds, joka oli melkoisen kallis, mutta josta mukaan tarttui kuin tarttuikin takki. Toinen takki löytyi Bodylinesta, jossa oli ilmeisesti -80% alennusmyynti. Heinäkuun alku vaikutti muutenkin olevan alennusmyyntien aikaa Tokiossa. Bodylinesta olisi tehnyt mieli ostaa halvalla kaikkea muutakin mukavaa, mutta matkalaukun ylipainon pelossa muita vaatteita ei tullut ostettua. Sen sijaan ostin kaksi peruukkia. Lähdin ostamaan peruukkeja
aiemmassa merkinnässäni mainitsemilleni Naojille ja Youjiroulle, mutta...
... kuten huomaatte, mustan peruukin otsahiukset ovat vähän turhan lyhyet ja ruskean peruukin väristä tuli jotain ihan muuta. (Bonuksena toinen ostamani takki.) Liikkeessä oli hieman hämärää enkä myyjien kiireen keskellä kehdannut turhan pitkäksi aikaa jäädä pohtimaan, ovatko peruukit hyvät, mutta eiköhän noistakin jotain keksitä. Itse asiassa minulle tuli peruukeista väkisinkin mieleen eräät hahmot.
Sunako Nakahara (The Wallflower / Yamato Nadeshiko Shichi Henge) ; Dietrich von Lohengrin (Trinity Blood)
Mustan peruukin hahmokohtalo jää vielä nähtäväksi, sillä saatan jollain taikatempulla vääntää sen etuhiukset Naoji-kuosiin. Ruskealle peruukille on perinteiset kolme vaihtoehtoa: etsi sopiva hahmo, värjää tai myy. Värjäämällä onnistuisi niin Youjiro kuin myös Cain Hargreaves (Godchild), mutta olisi tietenkin helpompaa olla ryhtymättä moiseen. Dietrichiä olen puvun takia harkinnut jo aiemminkin, mutta hahmo itsessään ei herätä kovin lämpimiä ajatuksia... No, saapi nähdä, heittäydynkö ensi vuonna masokistiseksi ja teen kuitenkin Trinity Bloodin taidekirjapuvun, jonka kanssa heikoilla jäillä liikkuisivat sekä taitoni että hermoni.
Loppukevennykseksi vielä muutama kuva osasta ostoksiani.
Tales of Rebirthiä en ole vielä saanut aloitettua, mutta
Better Than It Sounds kertoo:
"A White Haired Pretty Boy fights racism and screams his girlfriend's name in really dramatic fashion.":---D
Ei, en vain pääse yli siitä, että Hetalia pitää mainita joka käänteessä ja mieluusti pilke silmäkulmassa.
Abyss-laatikosta paljastui Ion, jonka vaihdoin
Voronan laatikosta paljastuneeseen Guy Ceciliin - lempihahmonsa kun on.
Jos jäitte jotain pohtimaan, kysyminen on aina sallittua. Jaksaisin jaaritella varmaan iät ja ajat kaikista mahdollisista yksityiskohdista, mutta ne eivät tähän tekstiin päässeet vaatimaan huomiota.