Joulu on taas, joulu on taas...

En jaksanut pienestä pohdinnasta huolimatta alkaa väsätä joulu-Cieliä parissa viikossa, joten joulukuvaksi saatte tonttulakkisen synttäri-Cielin!

Tiedän, että 1800-luvun Englannissa oli taatusti pelikonsoleita, mutta...

... en voinut vastustaa uusien ystävieni näyttämistä hyvän tekosyyn varjolla!

Mainitsinkin jo joskus kyttäileväni Tales of Graces f:ää, ja pitihän se sitten ennakkotilata Play-Asiasta. Ilmeeni taisi olla aika priceless koko loppuillan pelin saavuttua, pitihän sitä vähän väliä tuijotella ja tutkailla ja hihittää. Ennustan, että peli ilmestyy myös cosplay-listalleni päivänä jonakin.

Valkyria Chroniclesista olen haaveillut siitä lähtien, kun pelistä tehtiin anime. Tuolloin minulla ei ollut aavistustakaan, tulenko koskaan saaman PS3:a (joka siis löytyy kuusen alta tänään), joten tyydyin vain harmittelemaan etten voi pelata sitä. Kun sitten olin ennakkotilannut Graces f:n ja näin Valkyrian parilla kympillä Anttilassa, ei ostopäätöstä tarvinnut hirveän kauaa tehdä. Mielenkiintoisinta pelissä on cosplayn kannalta se, että olen pohtinut kolmea hahmoa, mutta yleisestä hahmolinjastani poiketen kaikki kolme hahmoa ovat naisia. Itse asiassa olin yhdessä vaiheessa jo kovasti sitä mieltä, että cospaan ensi vuonna pelin päähenkilöä Aliciaa, mutta valitettavasti se taitaa jäädä vain ideaksi. En silti heitä kirvestä kaivoon, sillä mieluusti vielä joku päivä lisäisin tämänkin pelin pukulistalleni.

Jos joku keksii, kuinka Selvaria Blesin peitsen ja kilven voi toteuttaa, kuuntelen! Puku voisi olla hauska, mutta ilman kyseisiä proppeja se ei jaksa kiinnostaa. Jos kahvoihin saa vielä piilotettua valot ja peitsen kärkiosasta saa pyörivän (:----D), niin mikäs sen hienompaa! (Oikeastihan tekniset taitoni eivät riittäisi, mutta mitä turhia moisista yksityiskohdista välittämään.)

Päänsärkyä aiheuttavat propit, y/y?

Hyvää joulua kaikille~!

Happy birthday to...

Ns. lahjapöytä.

Vinkki: Ciel on allerginen kissoille.

Kuvaaja: decorum

Kootut selitykset (aka "miksi tämä näyttää tältä vaikka sen pitäisi näyttää tältä" eli "tuli vähän kiire taas vaihteeksi") voi tällä kertaa lukea täältä.

(Ei, kahden metrin päässä olevaa reffua ei voi katsoa vaan kakun pitää aluksi olla väärällä puolella.)

From death, lead me to immortality

Näitä kuvia on tullut tuijoteltua aika paljon viimeisen kahden vuoden aikana.

Vaikka oikea elämä painaakin päälle, sain kun sainkin vihdoin kasaan merkinnän Cainin puvusta! Henkisesti varautuminen on suotavaa, jos aiotte päästä loppuun asti. Osa kuvista on otettu kännykällä, joten laatu ei ole huippuluokkaa.

Peruukki ei ilmeisesti pitänyt viitan kauluksesta... Mustat huulet taas kärsivät syödessä. Se oli aika mielenkiintoinen projekti niillä kynsillä. Ignooratkaa myös kaunis pallonenäinen sivuprofiilini ja muu huomattava yhdennäköisyys Cainiin. :D

Ensinnäkin, meikeissä nyt ei ole mitään sen ihmeellisempää kuin se, että hahmolla ylipäänsä on jotain naamassa. Peruukin stailaus oli huomattavasti nopeampaa ja helpompaa, kun parien saksien ja lakkapullon (got2b) lisäksi arsenaaliin lisäsi hiustenkuivaajan. Peruukkini ei ole lämmönkestävä, mutta pohtiessani asiaa tulin siihen tulokseen, että eiköhän se siedä jonkin asteen föönausta. Jostain syystä en vaan ikinä onnistu saamaan etuhiusten pienempää puolta pysymään järkevästi, vaan se haluaa aina leijua jossain korkealla otsan yläpuolella...
Peruukki on nähdäkseni joko tämä tai hieman pidempi versio samasta peruukista, väri 613 (Golden Blonde).

Yksi lempikohtiani puvusta? Korvakorut! Voi kuulostaa oudolta, mutta koko suunnitteluprosessin silmissäni ovat siintäneet vasemman korvan renkaat. Oikeassa korvassa on vain yksi koru, joka minultakin löytyi, ja se löytyy myös useimmilta muilta Caineilta. En ole kuitenkaan koskaan nähnyt yhdenkään Cainin vasemmassa korvassa muutamaa rengasta enempää tavaraa, kun niitä on oikeasti kymmenen. (Kaikista näkemistäni puvuista en ole päässyt tarkastelemaan tätä yksityiskohtaa.) Minullakin on tosin vain yhdeksän jostain satunnaisesta syystä. Renkaat on tehty jonkin sortin korurenkaista, jotka leikkasin sopivan pituisiksi ja maalasin. Kiinnitys hoitui yksinkertaisesti puristamalla ja tavallisella liimalla. Vain yksi renkaista tippui kesken päivän, ja sekin jo peruukkia laitettaessa. Loppupäivän sekin pysyi kiltisti paikoillaan.

Posevalikoimani oli kovin laaja, suunnilleen tätä luokkaa koko päivän. Kuvaaja: Jussi Sorjonen.

Veikkaan, että kangasta kului vuorikangas mukaan lukien 8-9 metriä, mutta aivan tarkkaan en osaa sanoa. Kankaan valinta oli ongelmallista. Aluksi meinasin lähteä matkaan morsiussatiinilla, mutta Cainin kuvaa katsoessa alkoi raksuttaa, ettei se taida sittenkään olla paras vaihtoehto. Päädyin siis puuvillaan. Ongelmia? Kyllä. En meinannut millään löytää kangasta, jossa ei olisi mielestäni liiallista tekstuuria, joten mihin päädyin? Samaan kankaaseen kuin Syncin kanssa, Mallorca-puuvillaan. Ongelma? Se venyy. Jouduin vastuuseen valinnastani, kun kaikki reunat eivät olleet ihan niin suoria kuin olisivat voineet olla. Valitettavasti ompelun jälkeen työtä oli vielä luvassa, joten suurin intressini ei ollut alkaa ratkoa metrikaupalla saumaa. Harmittaa kyllä itseänikin, joten jos tapahtuu pieni ihme, ehkä näin jälkikäteen otan ratkojan kauniiseen käteen – jos siis löydän sen.

Satiininauhaa kului sellaiset vajaa 25 metriä. Takissa on myös 88 purjerengasta, kaikki äitini useaan otteeseen sprayaamia oikean värin saamiseksi. Olin positiivisesti yllättynyt, kun näin lopputuloksen!

Kultaiset ja hopeiset purjerenkaat joutuivat salaperäisen muodonmuutoksen uhreiksi...

Huivin ompelussa ei yllättäen ollut mitään mielenkiintoista, mutta sananen sen kuvioista. Satuin ostamaan piirtopöydän moisen nähdessäni n. puolitoista vuotta sitten, joten kuvioiden piirtäminen digitaalisesti kävi melko näppärästi. Paitsi etten osaa piirtää. No, tästä selvittyäni tulostin kuvat siirtopaperille ja silitin ne kankaaseen. Jouduin kuitenkin jättämään muutaman yksityiskohdan pois johtuen siitä, että parin millin kokoisten/levyisten osien silittäminen olisi käynyt hankalaksi. Idea siirtopaperista tuli alunperin Anikista, kun Lirlys pohti erään pukunsa kuvio-ongelmia ja ratkaisuksi ehdotettiin sitä. Suomalaisesta kirjakaupasta löytyi. Viisi tummalle kankaalle tarkoitettua arkkia ~12,50€.

Olihan se kiva tihrustaa pikkuruisia kuvia ja yhdistellä niistä toimiva selkärakennelma... Kaiken lisäksi mokoma veti viittaa alaspäin hakaneulaesteistä huolimatta, joten siivet valuivat liian alas päivän mittaan.

Alun perin tarkoituksenani oli tehdä siipipareista irrotettavat, mutta pelkäsin, ettei selkäpanssari kestä, joten päätin läväyttää kaikki siipiparit lopullisesti kiinni siihen. Se aiheutti vähän kuljetusteknisiä ongelmia, mutta siivet taipuvat onneksi melko nätisti. Pystyin istumaankin! Selkäpanssariin kuuluu myös vuohen pääkallo, mutta irroitin sen omaksi ilokseni kuvaa ottaessa. Se on nimittäin se osa puvusta, joka yksinkertaisesti epäonnistui, ja ajattelin löytää itseni tekemässä uuden tässä lähikuukausina. Tämän tehtyäni kokeilen tämänhetkiseen kalloon ala-asteella tekemääni puunuijaa. Katsotaan, saanko tästä hilpeydestä aikaan kuvamateriaalia. :D
Panssarista puuttuvat ns. hännät, sillä pelkäsin hirttäväni itseni jos lähden yrittämään niiden väsäämistä kaiken muun lisäksi. Näkisin kyllä mieluusti niin ne kuin peitsenkin lisänä puvussani, mutta valitettavan usein nämä "teen vielä tän ja tän myöhemmin"-tapaukset (sekä "teen tän puvun vielä joskus uudestaan"-tapaukset) jäävät toteuttamatta.


Siipiin palatakseni voisin kertoa niiden muotoutumisesta. Ensin tein kaavat paperista, jotka sen jälkeen kopioin pahville. Käytin pahviversioita hyväkseni leikatessani kanaverkosta sopivat palat siipiin. Sitten leikkasin pahviversioita sen verran, että niistä jäi yläreunaan melko kapea kaistale rungoksi, ja kiinnitin kanaverkon näiden runkojen päälle. Tämän jälkeen heitin ilmastointiteippiä koko komeuden ympärille, ja sen päälle tuli vielä valkoista lakanakangasta. Sitten alkoi rasittavin vaihe eli sulat. Otin tällä kertaa mallia Ilonasta ja tilasin Piikusta säkillisen hanhen höyheniä. Tässäkin oli ongelmansa: en ole koskaan tehnyt siipiä, joten minulla ei ollut aavistustakaan, paljonko sulkia/höyheniä kuluu. No, heitin sitten tilaukseen kilon, ja jäljelle jäi tämän verran...

Oho, taisi tulla pieni arviointivirhe.

Muutamia isompia sulkia lahjoittivat myös Voronan hanhet, sillä Piikun pussissa on lähinnä höyheniä tai pieniä sulkia. Suurkiitos muutenkin Voronalle, joka auttoi kovasti sulkien liimaamisessa! Olisin halunnut videomateriaalia aherruksestamme, sensuuriäänelle olisi ollut käyttöä suunnilleen joka toisen sanan kohdalla...
Sulkien liimailu vei meiltä kahdelta reilu 20 tuntia. Jos tämä homma lasketaan yhdelle hengelle (eli reilu 40 tuntia) ja lisätään mukaan vielä tuntikausien pohjien vääntäminen, niin kestihän niissä aika kauan. Itse asiassa se saattoi kestää kauemmin kuin yhdenkään aikaisemman pukuni tekeminen...

Pukua suunnitellessa yksi ongelma oli ylitse muiden: miten ihmeessä saada koko läjä pysymään kasassa? Lähinnä ihmettelin sitä, kuinka panssarit ja siivet saisi jokseenkin järkevästi kiinni viittaan. Halusin niistä irrotettavat, sillä viitan raahaaminen paikasta A paikkaan B kaikkine panssareineen ja siipineen oli liian tuskaisa ja pukua rikkova ajatus. Yritin kovasti tutkia muiden Cainien pukuja ja lukea niistä kirjoitettua kuvauksia, mutta ei, en löytänyt mitään ovelaa mekanismia. En itse asiassa edes enää muista, kuinka löysin ratkaisuni, mutta se on...


... magneettilukot! Vaihtoehtoisesti magneettinapit, käyttämäni nimitys vaihtelee. Nämä ovat siis niitä kapistuksia, joita löytyy mm. käsilaukuista. Ostin omani Hobby-Pointista, ja myyjä totesi, että tehtailenpas urakalla laukkuja. Tyydyin olemaan samaa mieltä, sillä en halunnut vaikuttaa täysin tärähtäneeltä vastaamalla "no eiku nää tulee panssareihin!" Puvussa taitaa olla 19 magneettilukkoa. Viitta puolestaan pysyi päällä kankaasta ompelemillani "nauhoilla", jotka kulkivat olkien ympäri ja selän takaa. Pukemisen helpottamiseksi virityksen saa auki edestä. Puvun pukeminen kesti silti kahden ihmisen voimin 45 minuuttia... Haluaisin käyttää pukuani uudestaan jossakin ensi vuoden tapahtumassa, mutta pukemisen vaikeus ja puvun koko tekevät asian hankalaksi. Saatan silti yrittää.

Seuraavaksi muutama (sata) sananen panssareista. Materiaalina niissä käytin softista. Softis yksinään ei kuitenkaan ole kovin tuhtia, joten heitin yleisliimaa panssarien nurjille puolille antamaan vähän pitoa. Muotoilu onnistui hellan päällä lämmittämällä, ja sen tein toki ennen liimausta. Pieniä yksityiskohtaympyröitä sai aikaan rei'ittimellä. Aluksi tein homman saksilla, kunnes äitini totesi, että on tuohon vähän helpompikin keino...

Keskeneräisiä panssareita ja Fabrica Theologiaen kirous – puku on erilainen jokaisessa kuvassa!

Maalaaminen oli kaksivaiheinen. Maalasin ensin käsin akryylimaalilla kahteen kertaan kaiken muun paitsi purjerenkaat ja metalliketjun. Tämän jälkeen äitin sprayasi kaiken. Miksi näin? Koska mielikuvani pronssista oli enemmänkin kupari kuin pronssi. En halunnut osista puhtaan pronssisia, mutten toisaalta myöskään niin ruskeita kuin taidekirjassa. Saattaa kuulostaa tyhmältä, sillä käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että tein jotain tietoisesti eri tavalla kuin referenssi sanoisi. Idean takana on kuitenkin muutama aivosolu: kaikkien muiden Trinity Blood -hahmojen yksityiskohdat vaikuttaisivat olevan kultaisia tai hopeisia. Eikö siis ole loogista, että Cainillakin on puvussaan jokin metalliväri? Kun puku oli jo työn alla, tuli mieleeni, että olisi voinut olla helpompaa hankkia suoraan kuparimaali. Akryylimaalin ja spraymaalin yhdistelmässä oli kuitenkin etunsa: pinnasta tuli "itsestään" elävän näköinen, eikä minun tarvinnut alkaa käsin tummentamaan tiettyjä kohtia. Spraypinta on tosin joistakin kohdin liiankin epätasainen, mutta kokonaisessa puvussa se ei vaikuta pistävän silmään turhan paljoa.
Panssareiden kuvioiden maalaaminen hoitui myös akryylimaaleilla ja (epämääräisillä) sabluunoilla. Lopputulos kärsii jälleen siitä, että piirtämis-/maalaamistaitoni eivät ole huippuluokkaa, mutta olisi se huonomminkin voinut mennä...

Edellä mainittujen osien lisäksi pukuun kuuluu vielä läjä kaikkea pientä sälää ja muutama vähän isompikin osa. Viitan niskassa on esimerkiksi viritys, jota nimitän piikkihärpäkkeeksi. Se ei valitettavasti näy edestä katsottuna samalla tavalla kuin sen kuuluisi. Selkäpanssarin pääkallon sarvien oli tarkoitus pitää se pystyssä, mutta ne jäivät liian alas. Tätäkin ongelmaa yritän korjailla, jotta puku on joskus kuvausvalmis. Ulkoilutettavaksi se ei tosin pääse ennen ensi kevättä, sillä en halua lähteä saapastelemaan maalatuilla kengillä keskelle lumihankea.

Softista, puutikkuja ja... purjerenkaita! Maalaminen vei nelisen tuntia, sillä yhden puolen kertaalleen maalaaminen kesti noin tunnin.

Toinen isompi jäljellä oleva osa on kengät. Alun perin mustat kengät pääsivät hurjaan muodonmuutosleikkiin, kun peliin liittyi maalipurkki ja softista. Softisten kiinnitys hoitui kaksikomponenttiliimalla ja silikonilla. Isäni auttoi tässä taistossa. Kärkiosien kanssa kävely vaati harjoittelua, mutta vahingoitta ne eivät silti selvinneet: toisesta kärjestä rapisi hieman maalia ja kärjet menivät kengän oman kärjen kohdalta kuopalle. Mutta pysyivätpä ainakin kiinni!

Jäljelle jäävät vielä satunnaiset sälät – korut, vyöt, nuolet, kynnet ja muut. En koe tarpeelliseksi selittää jokaista lätkää erikseen, joten yleinen selitys kelvannee. Materiaalina toimivat softis, puutikut ja... mattohitsauslanka! Äitini on sopivasti töissä RTV:ssä, joten hän ehdotti moista, kun pohdin, mistä repäisen jotain vastaavaa. Lankaa kului kymmenisen metriä, hinta taisi olla euron tai pari metriltä. (RTV on siis Riihimäellä rautakauppaan verrattavissa oleva pulju. Järkytykseni oli suuri, kun Jyväskylän vastaavassa ei näkynyt edes ketjuja. Mutta se onkin Riihimäen Tapetti ja Väri.) Vöistä voisin vielä mainita, että tein vyölenkit itse. Kaiken maailman kiinnityksissä on käytetty liimaa, niittejä, rautalankaa, neppareita ja haaranastoja. Oli melko ikävä projekti saada rautalanka läpi lähes jokaisesta mattohitsauslangan päästä. Ensin reikä pienellä neulalla, sitten keskikokoisella, sitten isolla ja sitten vasta rautalanka läpi... Neuloilla rei'ittäminen nosti todennäköisyyttä saada rautalanka menemään läpi nopeammin ja suoremmin.

Lattiallani oli 109 puvun kappaletta. Osa ulkona kuvasta.

Vielä pikainen sana hanskoista. Vorona tilasi meille molemmille hanskat eBaysta, kun kyllästyimme etsimään niitä. Hanskat olivat kuitenkin vähän turhan isot, joten pienensin niitä, ja kuviot on luonnollisesti maalattu kangasmaalilla.

Olisin varmaan voinut selittää vielä ummet ja lammet asioista, jotka eivät juuri nyt tule mieleeni, mutta ehkä tässä on tarpeeksi kertomusta tältä erää... Jos puvustani on vielä jotain kysyttävää, niin saa toki kysyä!

... Ikävä kyllä nämäkin houkuttelisivat, koska Cain on Cain. Eikä edes aloiteta pohtimaan, mitä muita pukuja voisin mahdollisesti tehdä sarjasta! Niitä on vähän turhankin monta. Materiaalia riittäisi vaikka omaksi merkinnäkseen...

Saatana saapuu musiikkimessuille

Vietin eilisen päivän käyden sisäistä kamppailua siitä, mitä minä nyt oikein sanoisin WCS-karsinnoista, enkä ole oikeastaan vieläkään löytänyt vastausta kysymykseeni. Päätin nyt kuitenkin kasata ajatuksiani sen verran, että saan jonkin sortin merkinnän aikaan ennen kuin unohdan puolet asioista, sillä niin käy harmillisen usein kun tapahtumasta on kulunut aikaa viikko tai kaksi.

Osallistuimme tosiaan Voronan kanssa karsintoihin, hahmoinamme Trinity Bloodin Cain ja Isaak. Puvun valitsemisesta ja tekemisestä teen myöhemmin erillisen merkinnän, joten en puutu siihen nyt sen kummemmin.

Vorona sanoikin jo sanottavamme messujen tiloista: lava oli huono niin instrumenttien kuin tumman taustankin takia ja tuoleja salissa oli jostain syystä älyttömän vähän, mutta pukuhuone oli valtava! Se olikin onni, sillä en mahdu edes kulkemaan normaalisti oviaukosta pukuineni, saati sitten pukemaan sitä jossain kolmen neliömetrin kopissa. :D Ja tosiaan, ne "paremmat valot" eivät todellakaan olleet paremmat valot, sillä ei niitä lupailtuja efektejä sitten koskaan saatu. Edellisvuosien sali oli sopinut omalle esityksellemme paljon paremmin. Kirja-/musiikkimessut ovat myös paikkana hieman kyseenalaiset johtuen siitä, että sinne ei tule kuin kourallinen cospaajia, ja tämä tuntuu näkyvän osallistujamäärissäkin. Kuusi paria oli tulossa, mutta vain neljä saapui paikalle. Neljä on pahin mahdollinen parimäärä, sillä vain yksi ei sijoitu. En tiedä, onko sijoitusjärjestelmää mahdollista muuttaa samana päivänä, mutta esimerkiksi jaettu kolmas sija ei olisi kuulostanut niin pahalta. Kenties tilanteeseen olisi osattu varautua, jos kaksi paikalle saapumatonta paria olisivat itse ilmoittaneet asiasta etukäteen – nyt asia selvisi vasta, kun parien perään soiteltiin aamulla.

Tiedän, etteivät kaikki pitäneet esityksestämme, mutta minähän en alistu olemaan huono tuosta vain vaan sanon jotain sen puolustukseksi. Tiedän nyt paremmin kuin hyvin, että se oli liian vaikeaselkoinen, ja sitä pelkäsimmekin jo ennen kisaa. Haluan kuitenkin sanoa, että jossain siellä vaikeaselkoisuuden takana oli oikeasti idea. Se ei ollut vain satunnaista heiluntaa, vaikka se siltä saattoikin näyttää. Valitettavasti se ei saisi näyttää siltä, eikä kolmen kuukauden harjoittelumme vaikuta siihen, mitä esitetään – ainoastaan siihen, miten esitetään. Pelkät hahmovalintamme tekivät koko esityksen suunnittelusta hankalaa, kun ulos rajautuivat automaattisesti niin asein taistelu kuin ystävyyskin. Kaiken lisäksi Cain ja Isaak ovat esiintyneet mangassa niin hurrrrjjjan paljon, että "täydellisen" hahmokuvan rakentaminen ilman omaa pohdintaa on käytännössä mahdotonta. (Romaaneissa olen törmännyt vasta Isaakiin, ja animesta ei edes puhuta.) Oma oli toki valintamme, mutta siitä tosiaan lisää myöhemmin.

Vaikka esitys ei loistanut, niin itseriittoiseksi leimaamisen uhallakin totean, että pukuni suhteen en kumartele yhtäkään toista kisaajaa. Vielä puoli vuotta sitten en uskonut, että siitä tulisi yhtään mitään, mutta kappas kummaa, sehän pysyy kasassa eikä se oikeastaan näytäkään pahalta. Naamaani ei lasketa pukuun. Tarkoitukseni oli pitää tarkkaa kirjaa puvun budjetista ja siihen käytetystä tuntimäärästä, mutta ensimmäisen kohdalla laskuni menivät lopulta sekaisin ja toisen kohdalla luovutin alkuunsa, kun pelkkien siipipohjien tekeminen kesti ja kesti. Viitteenä työmäärään voisin sanoa, että sen niskassa olevan piikkihärpäkkeen pohjamaalaaminen – siis kaksi kertaa per puoli – kesti suunnilleen neljä tuntia. Ajattelin myös laskea, montako erillistä osaa puvussani on, sillä hihitin kovasti kun yhdessä vaiheessa lattiallani oli 109 erilaista pikkuosaa maalausta odottamassa...

Palautetilaisuudesta jäi positiivinen fiilis! Palaute oli erittäin tehokasta ja käyttökelpoista ja olin onnellinen, että puvustani pidettiin. Yhdestä sen osasta tosin ei, mutta ajattelin kyllä itsekin hajottaa sen puunuijalla kunhan saan uuden tehtyä... Kyseessä on siis selässä riippuva vuohen pääkallo, joka ei onnistunut ihan niin kuin olisi pitänyt. Se, ettei ero ensimmäiseksi ja toiseksi tulleiden parien välillä ilmeisesti ollut suuri, on kaksiteräinen miekka. Toisaalta on hienoa tietää, että ihan perusteetonta kisaan osallistuminen ei ollut – toisaalta harmittaa niin vietävästi, kun tietää, että esitystä parantamalla tilanne voisi olla toinen. Vaihtoehtoisesti tilanne voisi olla toinen, jos puvuilla olisi enemmän painoarvoa. Isäni itse asiassa ihmetteli, minkä takia esitys on pukua tärkeämpi, ja onhan se sinänsä jännä juttu jos miettii, että cosplay on ennen kaikkea niitä pukuja. Itseäni tosin on kismittänyt aina enemmän se, että varsinkin WCS-finaalin tasoisissa kisoissa näyttää joskus siltä, että hienoimmat/isoimmat/lukumäärällisesti suurimmat lavasteet voittavat, sillä eihän niillä ole välttämättä mitään tekemistä itse pukujen kanssa. Mutta en nyt ihmettele minkään valtakunnan arviointikriteerejä sen enempää. Älkää myöskään käsittäkö väärin – pidän esitystä tärkeänä, pelkät puvut eivät riitä.

Minua jäivät kalvamaan myös useampi arviointikriteereihin periaatteessa liittymätön asia, joilla ei sinänsä ole merkitystä ja joita ~suuri yleisö~ ei näe, mutta jotka harmittavat kun ne itse tietää. Jotten kuulosta liian katkeralta, haluan tehdä nyt selväksi, etten ihan oikeasti ole pettynyt voittajiin vaikka tekstini sävy saattaa kuulostaa muulta. Esitystä oli hauska katsoa, Vashin proppi oli huuuuge ja Rai-Dein itse tehty hattu oli jotain niin hienoa! :D En silti olisi hävennyt, jos se voitto olisi napsahtanut meille. Puvun tekeminen oli joskus mielettömän rankkaa henkisesti, kun erinäisten asioiden takia oli sellainen olo, että toiseksi jäädään kuitenkin. En kuitenkaan suostunut luovuttamaan vaikka välillä kaikki tuntuikin turhalta. Ei se ollut turhaa. Cain on tähän asti ollut suurin unelmani cosplay-pukujen saralla, ja nyt se on tehty. Sen takia oloni onkin nyt jotenkin tyhjä – mitä minä suunnittelen seuraavat kaksi vuotta? Seuraavat kaksi viikkoa saan ainakin suunnitella niitä useita koulutehtäviä, joita siirsin karsintojen takia. Pari tenttiä, lyhyt seminaarityö, verkkotehtäviä, esitelmä, virtuaalikursseja ja opintopäiväkirjoja... Kaikkea sitä pieni ihminen tekeekin cosplayn takia.

Jos muuten haluatte tietää jotain puvustani, voitte heittää kysymyksiä jo nyt ja vastaan niihin sitten pukumerkinnässä. Toisaalta mieleni tekisi olla ilkeä ja pitää kiinnitysmekanismini ammattisalaisuutenani, mutta no, menin jo tuomareille ne paljastamaan joten enpä taida jaksaa salailla. :D Oli muuten oikeasti vaikeinta keksiä, miten ihmeessä saan siivet pysymään kiinni, kun viitan läpi on hieman hankala alkaa laittaa mitään nauhoja olkapäiden ympäri. Mutta siitä sitten kunhan saan kaivauduttua pois tiiliskivikirjojen alta!

Ryhmässä cosplay tiivistyy

Tarkoitukseni ei ollut venyttää seuraavan merkinnän kirjoittamista näin pitkään, mutta käyttäessäni vähäisen vapaa-ajan kirjoitusintoni – nyt kun saan taas kirjoittaa kynä sauhuten luennoilla ja hihittää professorin puheelle Kratoksesta kratoksesta – peleistä selittämiseen ja historian verkkotehtäviin se vaan taas venähti. Sen sijaan tarkoitukseni oli kirjoittaa ryhmäcosplaysta yleisesti, mutta tiettyjen syiden valossa – ihan oikeasti siis jotain muutakin kuin "mitäköhän mun edes piti tästä kirjoittaa" – hyppään objektiivisemman osuuden yli ja sukellan subjektiivisuuteen. Haluan siis kirjoittaa jotain Tales-ryhmästämme ja siitä, miten ryhmä on vaikuttanut minuun.

Tässä vaiheessa puolet lukijoista menettää mielenkiintonsa ja se(i)laa muille vesille – kuulostaahan "miten ryhmä on vaikuttanut minuun" jokseenkin suureelliseelta puheelta cosplay-ryhmästä. Mutta ei, en yritä väittää kyseisen vaikutuksen olevan mitenkään maailmaa mullistavaa tai elämän suuntaa kääntävää. Sattuupa vain olemaan niin, että muutamaan muuhun piirteeseeni yhdistettynä Tales-ryhmämme aiheuttaa ketjureaktion, joka pitkittää niin tulevaisuuden cosplay- kuin pelilistojakin enemmän kuin tarpeeksi. Merkintä tulee siis osittain eksymään sivuraiteille cosplaysta, mutta koska kyse on kuitenkin cosplay-ryhmästä, kehtaan tehdä sen.
_{Kukkaruukku: kolme neljästä ryhmästä, joihin olen osallistunut, ovat olleet Tales of the Abyss -ryhmiä. Tässä välissä voisin myös huomauttaa, että puhuessani "Tales-ryhmästämme" tarkoitan nimenomaan kymmenhenkistä dA-ryhmäämme.}

No mitä se nyt sitten vaikuttaa? Aloitetaan pahasta tavastani keräillä tai "keräillä" asioita – "keräillä" viittaa esimerkiksi sellaisten pelien pelaamiseen, joita en itse omista, mutta jotka olen haalinut lainaan kaveripiiristäni ja pelaamalla ne läpi "kerännyt" ne pelaamieni pelien listalle. Yleensä yhden pelin tai monisarjaisen animen tai mangan pelaaminen/katsominen/lukeminen aiheuttaa innon hankkia käsiini muutkin osat, sillä jostain syystä koen usein pakkoa fanittaa koko sarjaa sen yhden osan sijaan ja näin ollen on mielekästä tutustua muihinkin osiin. Talesien kohdalla olen kuitenkin juonitellut pelien hankkimista huomattavasti enemmän kuin muiden pelisarjojen kohdalla. Tämä johtuu hyvinkin pitkälti siitä, ettei ryhmämme ole tarkoitus lopahtaa kahteen ryhmään – tai no enhän minä noilta muilta ole hirveästi kysellyt, mutta tapanani onkin päättää ensin ja kysyä sitten –, joten useamman pelin tunteminen olisi vähintäänkin hyvä juttu tulevien ryhmien kannalta. Siitä voidaankin sitten olla montaa mieltä, kuinka tyytyväisiä muut ryhmän jäsenet ovat kovasti ajamaani Rebirth-ryhmään, kun joukkomme ainoa pelin pelannut henkilö näpyttää tässä kovaa vauhtia näppäimistöä... Mutta on esiaivopesuni tuntunut sujuvan melko hyvin, hoho!

Näitä tällä hetkellä kiikaroiden! Kahta jälkimmäistä tosin vain, jos saisin jotenkin selville, onko televisiossani NTSC-tuki. (Tales of Gracesista myös tosiaan F-versio, joka ei ole vielä ilmestynyt, täten Wiin kansikuva.) Vesperian kanssa pääsisi toki helpommalla englanniksi, mutta Xbox 360 vs. PS3 -taisto päättyi jälkimmäisen voittoon, pitkälti Noctiksen ansiosta. Krhm. Minulla ei tosin sitä PS3:a vielä(kään) ole, ja voi olla olematta vielä jonkin aikaa riippuen niistä television ominaisuuksista.

Miksi tästä ryhmästä ei sitten tullut vain sitä yksittäistä ryhmää, joka sen jälkeen hajoaa täysin omille teilleen? Voin toki puhua vain omasta puolestani, mutta uskon muidenkin ryhmäläisten jakavani ajatukseni ainakin osittain. Syitä lähden etsimään alusta, eli siis ryhmän alusta. Pohja sille luotiin jo viime vuonna joskus ennen Animeconia, kun Vorona ja Juusto löysivät yhteisen Abyss-sävelen – toisin sanoen minä ja Vorona sekä Juusto Minnan ja Mapen kanssa olimme pohtineet Abyss-pukuja, joten eikun ajatukset yhteen ja isompi ryhmä kasaan! Mukaan liitettiin myös Aselea sekä Animeconissa ensimmäistä kertaa tapaamani kolmen hengen porukka. Photoshootin lähestyessä mukaan värvättiin vielä Aselean toimesta yksi henkilö, jotta Aschin puku saisi käyttäjän. Lisäsinpä listalle myös sen äitini jossain välissä, mutta koska kyseessä ei ole ryhmän pysyvä jäsen, ei siitä sen enempää. Prisman pihalla ajaessa saa hassuja ideoita. ("Äiti, testataan, mahtuuks mun puku sulle!")

... Ja nyt kun olen ovelasti saanut teidän jo unohtamaan koko tekstin idean, voisin selittää, miksi kerroin moisen historiikin. Pointti on siis se, että ryhmä syntyi noin vuoden ennen sen toteutusta. Vuosi on pitkä aika. Se, että koko lössi pysyi kasassa niin kauan, todistaa jo jonkinlaista ryhmähenkeä. Asiaa tosin auttoi huomattavasti se, että ryhmän sisäiset pienporukat tunsivat/tiesivät toisensa jo entuudestaan, joten ryhmän sisällä oli pienempien ryhmien jatkumo, joka fuusioitui paremmin yhtenäiseksi ryhmäksi matkan varrella. Kaikki vaikuttivat tulevan toimeen kaikkien kanssa ja kaikilla vaikutti vieläpä olevan hauskaa! Erityisen hauskaa oli ns. jatkoilla, kun photoshootin jälkeen junailimme tiemme Voronan luo PS2:n ja Abyssin ääreen. Harvinaislaatuinen kokemus, kun joku mukava herra on päättänyt jättää pelin julkaisematta Euroopassa, joten kyllähän sen pelaamista olisi helposti tuijotellut pitkäänkin.

Omalla kohdalla ryhmässämme mukana oleminen aiheuttaa myös tiettyä eeppisyyden tunnetta johtuen siitä, että joskus törmäsin venäläiseen cosplay-ryhmään ja ihmettelin että mitäs mitäs, ai että jotkut ihmiset pitävät yllä ihan pitempiaikaisiakin ryhmiä? Ajattelin, että sellaiseen olisi varmaan hieno kuulua, mutta ajatus jäi unholaan kun en uskonut moisten syntyvän Suomessa kovin helposti. No, näemmä niinkin käy joskus. Näkemäni ulkomaiset ryhmät tosin tuntuvat tekevän jokaisen pukunsa ryhmää varten, joten oma ryhmämme ei ole niin sitouttava, mutta en minä toisaalta sitä haluaisikaan – saisi olla koko ajan tekemässä sarjakompromisseja. Olen siis varsin tyytyväinen ryhmäämme sellaisena kuin se on. Se ei ehkä ole niin "vakava" tai mahtava kuin ulkomaiset serkkunsa, kun se kasataan näillä näkymin lähinnä kerran vuodessa saman sarjan alle, mutta on siinä silti jotain niin pirun hienoa olla osa sitä!

Summa summarum: etukäteen tunteminen/tutustuminen + photoshoot + jatkot = success! Olipa meinaa niin success, että aiomme miitata vielä tämän vuoden puolella ihan siviilivaatteissa. Toisin sanoen emme ainoastaan tulleet toimeen, vaan myös ystävystyimme.

Peli summarum: Tales-sarja on ryhmän yhteinen kiinnostuksen kohde – minulla ja Voronalla se pikemminkin tuli kiinnostavaksi ryhmän kautta – ja näin ollen ryhmä on helppo pitää kasassa sen ympärillä. Abyss oli luonteva valinta, kun suunnitelmia kyseisestä pelistä oli jo, ja tuleva Vesperiamme osui kohdalle varmaankin sen takia, että osa ryhmästä tuntee sen ja osa on päätöksen jälkeen tutustunut. Mahdollinen Rebirth... koska minä sanon! :D

Toteutus jää nähtäväksi, mutta tällaisesta kymmenen hengen poppoosta minä haaveilen! Takataskusta löytyy toki myös muutama vaihtoehtoinen hahmo. Voisin todeta, että itselleni näistä kaavailemani hahmo ei ole se, joka tulisi luultavasti ensimmäisenä mieleen...

Siitä tulevasta Vesperia-hahmostani...

Tämä veitsipelle on siis Zagi ("se ärsyttävä tyyppi joka ei koskaan kuole") ja itken verta jo valmiiksi pohtiessani, kuinka revin itsestäni tarpeeksi ilmeitä tätä varten. Ei näytä kuvan perusteella niin vaikealuonteiselta, eihän? Kenties ensi kerralla todistan tämän ajatuksen vääräksi...
... Ja kyllä, lupaan sanoa tulevaisuudessa myös jotain noista mielenkiintoisista hiuksista.

Hornantuutin tarinat: X-files

Tämän merkinnän tekeminen on ollut tarkoitukseni siitä lähtien, kun sain käsiini toisen valokuvaajamme kuvat taannoisesta Abyss-shootistamme. Vähemmän yllättäen muutto söi tehokkaasti aikomukseni tähän asti, mutta nyt huomista yliopiston alkua panikoidessa on hyvä istahtaa hetkeksi alas vaikka voisi mennä nukkumaan ja esitellä teille vielä muutama kuva niin kulissien takaa kuin niiden edestä ja välistäkin. Kuvissa pällistelevät lähinnä minä ja/tai äitini, mutta Van-senseistä ja tämän oppipojista saisi taatusti vaikka oman merkintänsä... Siitä näittekin otoksen jo edellisessä merkinnässä.

Pari kuvista on jälleen Caroliinan, muutoin ne ovat serkkuni aka Fumien ottamia.

Kuninkaallinen hiusharja Sync the Tempest.

Siinä on sinänsä jotain masentavaa, kun oma äitisi poseeraa sinun puvussasi paremmin kuin sinä itse. :---D

Hahmon luonteelle uskollisesti angstinen Sync tässä hei. (Mutta jos totta puhutaan, sarjassa on jotain tällaista! Uskokaa pois.)

Harva tiesi keisari Peonyn olevan metallimusiikin ystävä.

Kätsy nokka on kätsy.

ALL HAIL GAILARDIA-SAMA!

Äiti ja tytär. Korjaan, isä ja poika. Eiku siis mitä?

Sellainen tapaus tällä kertaa, ensi vuonna meitä näkee tosiaan Tales of Vesperian merkeissä - äitiäni lukuun ottamatta, kaapistani ei satu löytymään kahta Vesperia-pukua, eikä oikeastaan vielä sitä yhtäkään. Palailen asiaan kenties ensi merkinnässä, sillä mieleni tekisi turista ryhmäcosplaysta yleisesti. Mutta nyt voisin hiipiä unten maille, jotta jaksan huomenna palata normaalin päiväjärjestykseen n. puolen vuoden tauon jälkeen. Jännää. :0

Hornantuutin tarinat

... kuten eräs ryhmäläisemme ilmaisi, kun pohdimme, millaista olisi pelata suomenkielistä Tales of the Abyssia. Omenageeli auttaa HP:n vilkkuessa ja Närkästyksellä hutkitaan vihollisia. Raportin photoshootista teille saattaa Myrskyn tahdistus.

Luulenpa, etten ole vielä valmis suomenkielisiin Tales-peleihin.

Nyt on siis aika kirjoittaa Abyss-shootistamme, joka suoritettiin pari viikkoa sitten Helsingin Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Alkuperäinen suunnitelmamme oli mennä Suomenlinnaan, mutta sateen pelossa päätimme jäädä puutarhaan. Joukkoomme kuului 11 puku päällä hiipparoivaa henkilöä sekä kaksi kuvaajaa. Kuvia odotellessa en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään ("Kyllä ne kuvat kohta saadaan, teen sitten merkinnän!"), mutta nyt saatuani käsiini toisen kuvaajan kuvat voin sen tehdä. Alunperin tarkoituksenani oli selittää jotain myös puvustani, mutta eipä siinä oikeastaan ole mitään jännää selitettävää, joten mitä turhia. Kysykää, jos haluatte tietää jotain.

Mitä kuvanmuokkaukseen tulee - taitoni ovat lähinnä luokkaa "Kirkkaus/kontrasti", "Rajaa" ja "Kloonaa", joten mitään suurta kuville ei ole tapahtunut. Säädin joidenkin kuvien valotusta huonoin tuloksin, piilotin pari satunnaista ohikulkijaa ja joitakin nimikylttejä sekä kajosin omaan pukuuni piilottaakseni maskin sivuosaa, sillä kyseisen kohdan päällä piti olla hiuksia. Kuinka ollakaan jätin joko tekemättä hiussiirron ennen joitakin kuvia tai tein sen huonosti, joten säilyttääkseni mielenterveyteni turvaudun nyt kuvankäsittelyllä huijaamiseen parissa kuvassa. (Kyllä, karsastan asun muokkaamista digitaalisesti niin paljon, että minun on tunnustettava tekoni tai saan omantunnontuskia.)

Mutta se näistä löpinöistä. On kuvien aika!

Kuvaaja: Caroliina

Ylärivissä:

Mystearica 'Tear' Grants
Sync the Tempest
Natalia Luzu Kimlasca Lanvaldear
Vandesdelca 'Van' Grants
Luke fon Fabre
Asch the Bloody
Guy Cecil
Peony Upala Malkuth IX
Jade Curtiss

Alarivissä:
Fon Master Ion
Mieu

Tässä ovat selkeästi sarjan protagonistit.

Kaksi puolta, kolikko, miten se nyt menikään.

Pakollinen omakuva.

Tässä kuvassa ei ehkä ole kovin monelle mitään erityisen jännää, mutta kyllä se minusta on jännää, sillä Peonyn rooliin joutui oma äitini. :---D

Puun takana virnuilu onpi hauskempaa!

Tätä et nähnyt sarjassa: Van-senseillä oli usein ongelmia fanipoikiensa takia.

Nyt seuraa päivän tarina.

CHEAGLESTUS

Cheaglenmetsästyskausi on alkanut! Tunnettu cheaglenmetsästäjä Luke ei aikaile, vaan käy 'kesyttämässä' itselleen ratsuksi yhden moisen.

Cheaglenmetsästäjä Luken oikea työ on kuitenkin keisari Peonyn lemmikeistä huolehtiminen. Tapansa mukaan kevyt kävelylenkki metsässä päätyy katastrofiin, ja cheaglenmetsästäjä Luken juuri kesyttämä ratsu pääsee karkuun.

Rappigit tunnetaan pahamaineisen itsepäisinä ja väkivahvoina otuksina. Kukaan ei tiedä, kuinka keisari Peony tulee toimeen kuuden moisen kanssa.

Päivän taistelun voittaa kirkkaasti rappig.

Shootin jälkeen siirryimme Voronan luokse kymmenpäisenä joukkona pelaamaan Abyssia, mässäämään pizzaa, selittämään ja pohtimaan ensi vuodeksi ryhmää Tales of Vesperiasta. Hahmovalintoja ei ole vielä oikeastaan tehty eikä toivottavasti tehdäkään muutamaan kuukauteen, sillä keskittymiseni uusien asujen valintaan on melko heikoilla muuttohässäkän ja kaikkeen siihen liittyvän kanssa. Tämä cosplayer muuttaa Jyväskylään yliopiston perässä!

Tokio - automaatteja ja karppeja

Ehdin jo kirjoittaa ties kuinka pitkän tekstin Tokion-matkastani, mutta tulin siihen tulokseen, että moinen paikannimiä vilisevä päiväkirjamainen selostus on auttamattoman tylsää luettavaa, joten pois moinen. Jotta ei kuitenkaan jäisi ihan epäselväksi, missä kaikkialla kävin, niin tässä alkuun päiväohjelma:

26.6.-5.7, la-ma
Päivä 1: lähtö
Päivä 2: saapuminen ; Hamarikyun puutarha
Päivä 3: kiertoajelu (Meijin pyhäkkö, Imperial Palace Plaza, Asakusa Kannonin temppeli, Odaiba), Ginza
Päivä 4: Uenon eläintarha, Ginza
Päivä 5: Kyu-Shibarikyun puutarha, Ghibli-museo
Päivä 6: Shibuya, Tokyo Tower
Päivä 7: Shinjuku
Päivä 8: Akihabara, Ginza
Päivä 9: Harajuku, Ginza
Päivä 10: paluu

Matkaan sisältyi toki joka päivä hotellin läheisyydessä pyörimistä, sillä tien toisella puolella oli pari pilvenpiirtäjää ja kauppoja. Hotellinamme toimi Shimbashissa sijaitseva Park Hotel Tokyo, josta on lyhyt kävelymatka Ginzaan. Tästä syystä siellä tuli käytyä useampaan otteeseen.

Tässä kohtaa varoitan tekstin olevan pitkä, sillä mitä turhia pätkäisemään sitä kahteen osaan!

Jo ensimmäisenä päivänä huomasimme jänniä asioita Tokiossa. Ensinnäkin Japanissa on meneillään sadekausi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että lämpöä riittää helposti 30 astetta päivässä ja ilmankosteus oli parhaimmillaan 85%. Että jos ihmettelette, miksi Japanissa myydään paljon viuhkoja ja pieniä pyyhkeitä... Itse sadetta tuli kuitenkin yllättävän vähän, mutta joka kerta, kun kävimme Ginzassa. Toiseksi huomasin, että matkaoppaassa lukenut "tokiolaiset ovat tyylikkäitä" oli kovasti enemmän totta kuin olin kuvitellut. Emme siis pistäneet silmään pelkästään ulkonäön, kielen ja tapojen takia vaan myös vaatetuksen kohdalla. Bändipaita ja mustat tai sinipunaiset housut vastaan tokiolaisten suosimat pitkät mekot, huomaakohan eron? Eihän siinä kehdannut edes mennä vähän hienommalta näyttäviin ravintoloihin tai kahviloihin, kun jo kadulla erottui joukosta yhtä vähän kuin fasaani varpusten keskellä.

Ensimmäisenä päivänä hotellin lähialueita tutkiessa kävi myös ilmi, ettei katukuvaa ole juuri roskakoreilla pilattu. Poissaolollaan loistivat kuitenkin myös roskat. Joillakin alueilla moisiakin löytyi, mutta Shimbashi-Ginza oli kovin siistin oloista. Myös kaksi puutarhaa, joissa vierailimme, olivat siistejä ja hyvin hoidettuja - aivan jotain muuta kuin suomalaiset puistot. Veteen katsoessa silmien edessä näkyi usein karppiparvi, joka odotti ilmiselvästi saavansa jotain syötäväkseen. Hamarikyussa oli vain tummia karppeja, sillä puiston vesi on suolaista. Kyu-Shibarikyussa oli myös oranssivalkoisia yksilöitä sekä vesikilpikonnia. Muissa puutarhoissa emme valitettavasti päässeet käymään. Keisarin palatsin itäpuutarhaan emme yksinkertaisesti ehtineet, ja Shinjuku Gyouenin kansallispuutarhaan emme tuntikausien tarpomisen jälkeen jaksaneet raahautua. Kyseessä on matkaoppaan mukaan Tokion hienoin puisto.

Karppeja Asakusa Kannonin temppelin pihalta.

Suuret suunnitelmani vain japanin puhumisesta katosivat nopeasti sekä jännityksen että huonon kielitaidon vuoksi. Olen niitä ihmisiä, jotka ovat mieluummin hiljaa kuin sanovat jotain väärin, ja jännityksen vuoksi oikeiden sanojen löytäminen olisi kestänyt iäisyyden. Englannilla ja osoittelemisella sekä parilla yksittäisellä japaninkielisellä sanalla pääsee pitkälle. Esimerkiksi ravintolassa ja kahvilassa listasta osoittelu on oiva tapa tilata. Asiaa tietenkin auttaa, jos lista on myös englanniksi. Jos ei, on japanilaisten tavumerkkien - tässä tapauksessa katakanojen - osaamisesta hyötyä, sillä monen ruoan ja juoman nimi on japlishiä etenkin länsimaisissa kahviloissa ja ravintoloissa. Reissumme koostuikin lähinnä länsimaisesta ruoasta, sillä sekä minä että äitini olemme enemmän "tuttua ja turvallista"-tyyppejä kuin kaikkea kokeilevia herkkusuita. Näin ollen myös suuret suunnitelmani pelkän japanilaisen ruoan syömisestä haihtuivat. Onigiriä maistettuani tulin siihen tulokseen, ettei merilevä todellakaan ole tehty minulle, ja saman totesi myös äitini käytyämme syömässä nuudeleita. Nuudelien syömiseni loppui muutenkin lyhyeen, kun kyllästyin välttelemään merilevää - tarjoilijallehan ei voinut vahingossakaan tilatessa sanoa, ettemme halua merilevää annoksiimme - ja japanilaisten hymyilevä tuijotus alkoi häiritä liikaa. Meitä jopa käytiin neuvomassa oikeaoppisesta nuudelien syömisestä ja haarukatkin olisimme saaneet. Liikaahan moinen oli valokeilaan tottumattomalle suomalaiselle, joten syötyäni annoksesta korkeintaan kymmenesosan tulin siihen tulokseen, ettei tästä tule nyt yhtään mitään, ja siihen loppui se leikki.

Akihabarassa puolikas vitsi maid-kahvilassa käymisestä muuttui todellisuudeksi, kun äitini päätti, että nythän me mennään moiseen oikeasti. Niiden löytäminen ei ole kovin ongelmallista, sillä kaduilla parveilee meidoja flyereita jakamassa, ja yhden flyerin sisältä löytyvän kartan avulla suunnistimme kulman taakse erääseen kahvilaan. Siellä sitä sitten istuttiin ja ihmeteltiin ja syötiin yllättävän hyvää ruokaa. Akiban katukuvasta löytyy meidojen lisäksi myös paljon pallomaatteja sekä pelihelvettejä. Jälkimmäisessä taustamusiikin volyymi on niin järkyttävän korkea, että kommunikoinnin saa hoitaa suunnilleen huutamalla ja korvatulpat alkavat kuulostaa mukavalta asialta. Koska kyseessä on elektroniikkakaupunginosa, löytyy sieltä tietenkin myös paljon pelejä. En tiennyt, mihin olisin katsonut, kun Suomessa surullisen vähän näkyviä PSP-pelejäkin löytyi hyllykaupalla, eivätkä ne määrällisesti tainneet hävitä DS-peleille lähellekään yhtä paljon kuin täällä. Siinä sai vähän hillitä itseään, ettei ostoksista löytynyt yhden tai kahden pelin sijaan kymmentä. Oli suorastaan vaikeaa jättää hyllyyn muutamia pelejä, joista ei ole luvattu eurooppalaista julkaisua tai joista ei ole edes amerikkalaista versiota. Yksi syy vain parin pelin ostamiseen on jo mainittu huono japanin taitoni - jos joku peli on saatavilla englanniksi, nousee ymmärrystaso erittäin paljon. Tällöin ongelmaksi tosin tulevat euron heikentyminen ja tullit... Mutta jospa nyt palaamme takaisin Tokioon.

Millaisen pallon tänään haluaisit?

Tokiossa liikkuminen ei ole kovin haasteellista, jos hotelli sattuu olevan sellaisen juna-aseman lähellä, jonka läpi kulkee Yamanote Line eli Tokion keskustaa kiertävä ympyrärata. Hoidimme kaikki itsenäiset liikkumisemme joko kävellen tai kyseisellä radalla lukuun ottamatta matkaa lentokentältä hotellille, jossa auttoivat Narita Express sekä taksi. Tokiossa kulkee myös muita junalinjoja sekä tietenkin metroja ja busseja. Metroon emme uskaltautuneet, sillä matkatoimiston virkailija kertoi metroyhtiöitä olevan useampia, joten lipunvaihdon kanssa pitää olla tarkkana. En tiedä, käykö metroissa Suica-kortti, jolla hoidimme junalla liikkumiset.

Jos Tokiossa liikkuu junalippuja ostamalla, täytyy tietää, paljonko matka pääteasemalle maksaa. Asemilla on toki infopiste sekä ilmeisesti jonkinlainen taksakartta, mutta koska rahan lataaminen korttiin tulee helpommaksi, ostimme Suicat heti ensimmäisen menopaluun jälkeen. Suica maksoi 2000 jeniä, josta 1500 jää käytettäväksi matkoihin. Korttiin voi ladata kerralla minimissään 1000 jeniä. Meillä Suica-matkoihin kului vajaa 2000 jeniä per henkilö. Suicalla pystyi maksamaan myös joissakin juoma-automaateissa sekä jopa eräässä kahvilassa, kävipä se myös jossain bussissa - kenties olisi loogista, että se kävisi busseissa yleisesti.

Juoma-automaatit olivat yleinen näky, mikä helpotti elämää kovasti kuumina ja kosteina päivinä. Puolen litran kokis maksoi 150 jeniä, kaupassa suunnilleen 100 jeniä. Halvempaa kuin Suomessa!

Rahasta puhuttaessa on hyvä siirtyä kauppoihin, joista ensimmäisenä voisin mainita Shibuyassa sijaitsevan Tokyu Handsin. Kyseessä on siis liike, jossa myydään kaikenlaista askarteluun, sisustukseen ja vähän muuhunkin liittyvää roipetta - kuulostaa siis cosplayerin kaupalta, eikö? Ensimmäisessä kerroksessa en oikein tiennyt, mitä olisin katsonut, kun huone oli täynnä kaiken maailman levyjä eri materiaaleista sekä ties mitä metallia ja rautalankaa. Mukaan tarttuikin muutamia koekappaleita.

Mitä näistä tulee, en ole aivan varma itsekään...

Shibuyan Tokyu Handsissa on seitsemän kerrosta, mutta kerrokset on jaettu kahteen tai kolmeen osaan, joten niitä oli yhteensä 20. Tokyu Hands löytyy myös ainakin Shinjukusta ja Ikebukurosta.

Toinen mainitsemisen arvoinen kauppa on tietenkin Square Enixin liike!


Liike sijaitsee Shinjukussa Koshu-Kaido -doorilla eikä sen löytäminen ole vaikeaa, kunhan sen sijainnin oikeasti muistaa eikä luulottele sen olevan teatterin vieressä... Liikkeen olemassaolon sain selville täysin sattuman kautta, kun säädin netissä jotain omaani. Siellä käynti oli pakollista jo liikkeessä majailevan Sephirothin takia, joka olikin hieman eri tavalla sijoitettu kuin oletin. (Jos ette halua tietää Sephirothin sijainnin salaisuutta, skippaatte loppukappaleen. Okei? Nyt lähtee.) Odotin herran majailevan lasiarkussa kuin Prinsessa Ruusunen ikään, mutta kun aloin katseellani etsiä moista arkkua, ei sitä löytynytkään. Sitten satuin katsomaan jalkoihini ja tajusin seisovani hyvinkin pitkälti erään hopeahiuksisen miehen naaman päällä... Kiva sisustuselementti, mistäköhän sellaisen voisi ostaa? Haluan ehdottomasti huoneeseeni.

Akihabarassa sijaitsevan suuren elektroniikkaliikkeen Yodobashi Akiban voi mainita jo sen takia, että se oli todellakin suuri. Olisin voinut selata niitä pelihyllyjä tuntikaupalla! Löysin myös todisteen erään pelin olemassaolosta, mutta koska kyseinen peli maksoi yli 8000 jeniä ja sen konsoli on PS2, ei sen ostamista tarvinnut edes harkita. Joka tapauksessa oli kiva hiplata kaikkia kivoja pelejä ja toivoa omistavansa ne.

Matkan aikana kävimme myös Ghibli-museossa, joka oli suoraan sanoen pettymys. Toivoin, että museossa olisi ollut paljon nähtävää monista elokuvista, mutta museo oli todella Totoro-painotteinen - enkä ikäni vuoksi pääse edes kissabussiin, pöh! Museossa oli toki hauskaakin nähtävää, mutta Henkien kätkemä -fanina olisin toivonut enemmän kyseiseen elokuvaan liittyviä asioita. Museon paras puoli oli lyhytelokuva. Tämänkertainen pätkä oli nimeltään Valastus - tosin vakavaa se ei ollut nähnytkään -, ja se kesti 16 minuuttia. Lyhytelokuva näytetään kolme kertaa tunnissa. Museossa saa kuvata ainoastaan ulkotiloissa, joten en paljasta sen enempää, jos vaikka satutte joskus pyörähtämään paikalla. Sen verran annan vinkkiä, että jossain päin museota on kissan tassun painauma sekä maailman pienin Totoro. ;)


Myös Harajukun Takeshita-doori uhkasi jäädä pettymykseksi, sillä odotin vähintäänkin rivillistä goottiliikkeitä. Takeshita-doori on kuitenkin nuorisomuodin katu, joten sieltä löytyi paljon sitä samaa tavaraa kuin Ginzan ostoskeskuksista. Löytyipä sieltä kuitenkin myös pari kotoisammalta tuntuvaa liikettä. Ensimmäinen oli Richärds, joka oli melkoisen kallis, mutta josta mukaan tarttui kuin tarttuikin takki. Toinen takki löytyi Bodylinesta, jossa oli ilmeisesti -80% alennusmyynti. Heinäkuun alku vaikutti muutenkin olevan alennusmyyntien aikaa Tokiossa. Bodylinesta olisi tehnyt mieli ostaa halvalla kaikkea muutakin mukavaa, mutta matkalaukun ylipainon pelossa muita vaatteita ei tullut ostettua. Sen sijaan ostin kaksi peruukkia. Lähdin ostamaan peruukkeja aiemmassa merkinnässäni mainitsemilleni Naojille ja Youjiroulle, mutta...


... kuten huomaatte, mustan peruukin otsahiukset ovat vähän turhan lyhyet ja ruskean peruukin väristä tuli jotain ihan muuta. (Bonuksena toinen ostamani takki.) Liikkeessä oli hieman hämärää enkä myyjien kiireen keskellä kehdannut turhan pitkäksi aikaa jäädä pohtimaan, ovatko peruukit hyvät, mutta eiköhän noistakin jotain keksitä. Itse asiassa minulle tuli peruukeista väkisinkin mieleen eräät hahmot.


Sunako Nakahara (The Wallflower / Yamato Nadeshiko Shichi Henge) ; Dietrich von Lohengrin (Trinity Blood)

Mustan peruukin hahmokohtalo jää vielä nähtäväksi, sillä saatan jollain taikatempulla vääntää sen etuhiukset Naoji-kuosiin. Ruskealle peruukille on perinteiset kolme vaihtoehtoa: etsi sopiva hahmo, värjää tai myy. Värjäämällä onnistuisi niin Youjiro kuin myös Cain Hargreaves (Godchild), mutta olisi tietenkin helpompaa olla ryhtymättä moiseen. Dietrichiä olen puvun takia harkinnut jo aiemminkin, mutta hahmo itsessään ei herätä kovin lämpimiä ajatuksia... No, saapi nähdä, heittäydynkö ensi vuonna masokistiseksi ja teen kuitenkin Trinity Bloodin taidekirjapuvun, jonka kanssa heikoilla jäillä liikkuisivat sekä taitoni että hermoni.

Loppukevennykseksi vielä muutama kuva osasta ostoksiani.


Tales of Rebirthiä en ole vielä saanut aloitettua, mutta Better Than It Sounds kertoo: "A White Haired Pretty Boy fights racism and screams his girlfriend's name in really dramatic fashion."

:---D

Ei, en vain pääse yli siitä, että Hetalia pitää mainita joka käänteessä ja mieluusti pilke silmäkulmassa.


Abyss-laatikosta paljastui Ion, jonka vaihdoin Voronan laatikosta paljastuneeseen Guy Ceciliin - lempihahmonsa kun on.

Jos jäitte jotain pohtimaan, kysyminen on aina sallittua. Jaksaisin jaaritella varmaan iät ja ajat kaikista mahdollisista yksityiskohdista, mutta ne eivät tähän tekstiin päässeet vaatimaan huomiota.