Kerrankin puvun ompeleminen on suorastaan mukavaa, kun deadline ei häämötä nurkan takana - sitä ei oikeastaan ole. Minulla on kuitenkin vakaa aikomus saada uusi puku Kiinalle valmiiksi kesän aikana, sillä kaupunkimme auringonkukkapellot alkavat hiljalleen kasvaa, mikä tarkoittaa suorastaan loistavaa kuvaustaustaa! (Kyllä, raahaan jälleen Voronan mukaan kuvauksiin.) Usein tuntuu siltä, ettei Suomesta - eikä varsinkaan näiltä koordinaateilta - löydy sopivia kuvauspaikkoja, mutta tuntuupa niitä löytyvän välillä etsimättäkin.
Hyvin keskeneräistä pukua ette valitettavasti pääse juuri nyt näkemään, sillä pakkasin jo kamerani eikä siinä oikeastaan ole vielä mitään nähtävääkään. Entä miksi pakkasin kamerani? Kyllä vain, huomenna on uusi yritys suunnata kohti Tokiota! Saatte varmasti luettavaksenne paljon tarpeetonta tekstiä, kun palaan Suomeen, vaikkei Japani olekaan synonyymi cosplaylle. Katsotaan, mitä kaikkea jännää sieltä löytyy.
Nyt hyppäämme kuitenkin Japanista mantereelle takaisin Kiinaan, sillä Kiinan puvun aloittaminen sai minut jälleen muistamaan erään kovin nätin taidekirjapuvun, johon törmäsin sattumalta joskus taannoin.
Shito Tachibana (Zombie-Loan)
Olen useampaan otteeseen harmitellut Shiton tylsää mustaa pukua, jonka ainoa ero mihin tahansa bisnesmieheen on kaulassa roikkuva risti. Musta puku innostaa harvoin ompelukoneen ääreen, vaikka hahmo itsessään kiinnostaisi. Olin siis hyvin tyytyväinen löytäessäni yllä olevan kuvan, sillä nyt voisin yhdistää kauniin puvun itseäni kiehtovaan hahmoon. Puku ei ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisten joukossa eikä se taatusti pukisi minua yhtä hyvin kuin Shitoa, muttakunseonniinnättiääh!
Kyseisen vaatekappaleen nimi on ilmeisesti changshan, jos Wikipediaa on uskominen. Naisten versio olisi cheongsam. En tiedä, onko niillä jotain muutakin eroa kuin käyttäjän sukupuoli. Myös työn alla oleva Kiinan puku olisi oletusteni mukaan siis changshan. Korjata saa, jos joku tietää paremmin.
Kun kerran Aasiaan päästiin, niin käydänpä saman tien vierailulla Intiassa ennen paluuta Suomeen.
Soma (Kuroshitsuji)
Soma on lellitty, rasittava ja täysin hyödytön ilman Agnia, mutta enkös minä mennyt tykästymään silti mokomaan intialaisprinssiin. Ilmeisesti pidän kyseisestä hahmotyypistä, sillä äskeisen kuvauksen kirjoittaminen toi mieleen kovasti Tales of the Abyssin pitkähiuksisen Luken... Soman puku/puvut toisi(vat) myös jotain uutta pukuiluuni, sillä en ole vielä maalannut ihoani tai muutenkaan tehnyt mitään juuri tuon tyyppistä pukua. Bonuksena se, että saisin olla ärsyttävä kakara koko päivän. Aivan kuin en normaalisti olisi.
Ennen kuin kukaan pääsee sanomaan mitään mustavalkoisesta kuvasta, voitte ihailla nopeasti googlettamaani animekuvaa.
Totesinpa tuossa isälleni, että oli jälleen kerran aika vaikea herätä coninjälkeisenä aamuna. Ja mitä toteaa hän? "Mikä siinä nyt niin rankkaa oli?" Narikassa työskentely ei kuulemma vaikuta lihaksiin ja ilmeisen helppoa puvuissa conittaminenkin on. Joo-o. Milläköhän saisin tuon vetämään puvun päällensä ja coniin? Tilataan peruukki ja tehdään tekoparta, niin saadaan Largo meidän Tales of the Abyss -ryhmään! Mutta nyt takaisin itse aiheeseen eli Desuconiin.
Lauantai alkoi perinteisesti sillä, että heräsin ennen herätyskelloa jännitykseen, ja kuuden maissa alkoi valmistautuminen päivään. Ärsytyskynnyksen ylitti heti aamusta huonosti kiristävät bindit, sillä olen melko avuton laittamaan sideharsobindauksia itselleni. En kuitenkaan näytä hirveän tissi-Kiinalta edes ilman niitä, joten löysähkötkin bindit taisivat tehdä tempun.
Huomasin jo ensimmäisen narikkavuoroni aikana, että uniformun pitäminen narikassa kiireiseen aikaan ei voi aiheuttaa mitään muuta kuin läkähtymistä. Kaiken lisäksi puvun alla oli vähän muutakin vaatetta, "ettei tule kylmä". No siitä ei kyllä ollut pelkoa, ulos pääseminen työvuorojen välissä oli suuri helpotus. Hommaa tuntui narikassa riittävän enemmän kuin viime vuonna, mikä ei taida olla ihme tuplaantuneen kävijämäärän vuoksi. Yleensä tavarat kuitenkin löytyivät tai löysivät itselleen paikan mukavasti, toisinaan etsiminen kesti hieman pidempään. Jälleen kerran unohdin, että niitä laukkuja voi etsiä myös hattuhyllyltä, ne eivät välttämättä ole maassa.
Conin jännittävimmät hetket ajoittuivat myös ensimmäiselle narikkavuorolleni, kun Ilona saapui paikalle Ultimecian siipien kanssa. Muiden ihmisten proppien käsittely on aina vähän tulenarkaa puuhaa, koska niiden kestävyydestä ei tiedä, joten kannoin kisasiivet mahdollisimman varovasti hyllylle ja myöhemmin sieltä pois. On muuten vaikea käsitellä hattuhyllytavaroita, kun on näin mahdottoman pitkä. Joskus otinkin suosiolla tuolin avukseni.
Kaiken kaikkiaan vänkäröinti oli mukavaa puuhaa. Välillä ehti tylsistyä, kun narikassa ei käynyt ketään, välillä taas sai ravata pitkin käytäviä kaiken aikaa. Siinä alkoi jo askelkuviot painautua mieleen, kun piti aina hypätä sen yhden laukun yli, sitten astua sinne postimerkin kokoiselle lattiatilalle ja sitten kurkottaa viimeistä naulakkoa kohti. Paras parannus viime vuoteen nähden oli ravintola ja vänkäreiden saamat lounasliput. Rrrrrruokaa! Nimilappuni oli muuten kahvilatyöntekijän lappu, koska syystä tai toisesta nimilappuani ei oltu tulostettu. Näytinkin tosi meidolta, hoho.
Ainoa katsomani ohjelma oli päättäjäiset. En ole kovin suuri ohjelmissa kävijä, mikä on toisaalta hyvä asia, koska minun ei sen ansiosta tarvitse pelätä työvuorojen ja ohjelmien päällekäisyyttä. Eurocosplay-karsintojen esityksiä olen vilkuillut osittain YouTubesta, ja hyvältähän se vaikutti. Voittajapuku oli erittäin komea, onnea vain Lontooseen!
Sibeliustalo on conipaikkana mielestäni oikein sopiva, ja Desucon on muutenkin hyvin järjestetty tapahtuma. Viereinen parkkipaikka on aivan mahtava, sillä sen ansiosta pääsin seurueeni kanssa ajamaan yöksi kotiin nukkumaan. Ensimmäinen kerta, kun ajan itse itseni coniin, ooh! Juna on tutumpi kulkuväline, ja junissa ihmetyksen herättäminen puku päällä. Pidän myös paikan pukuhuoneista. Varustetasoista en osaa sanoa juuta enkä jaata, sillä pidin itselläni kaiken tarvittavan mukana. Yleisesti ottaen en halua pukea asujani conissa päälle, koska koen sen helpommaksi kotona, mutta Desuconin pukuhuoneisiin tutustuin jo viime vuonna ja tiesin moisen mahdolliseksi. Viime vuonnakin pukeuduin luonnollisesti tapahtumapaikalla, koska olin siellä silloin kaksi yötä.
Yksi Sibeliustalon hyvistä piirteistä on valoisuus, sillä ikkunat ovat suuria. Suuret suunnitelmani ihmisten kuvaamisesta tosin hävisivät matkan varrella johonkin, mistä syystä tämä merkintä onkin huomattavan kuvaton. Muutama bongaamani puku ehti hävitä coninäkymästä ennen kuin päätin, että nyt otetaan kamera käteen ja lähdetään kuvaamaan. Enpä sitten jaksanut kauaa kuskata pandaanikaan mukanani lauantaina, sillä laukku, kamera ja pehmolelu alkoivat työllistää käsiä liikaa. Kuvien sijaan avasin sanaisen arkkuni joidenkin ihmisten kanssa, mikä on aina yhtä jännää. Keskustelun aloittaminen tuntuu aina olevan yhtä vaikeaa minulle, mutta jos pääsen vauhtiin, niin käy melkein sääliksi sitä ihmistä, joka uskaltautui jotain sanomaan. Mutta vain melkein.
Satunnaisina asioina voisin mainita ostaneeni Zombie-Loanin kahdeksannen osan sekä Trinity Blood -romaanin Judgement Day. Nyt pitäisi vielä jaksaa aloittaa niiden lukeminen, sekin on aina yhtä hankalaa. Mutta romaanissa vaikutti olevan paljolti Rosenkreuz Ordenia, joten eiköhän se vielä luonnistu. Voisin myös mainta, että sunnuntaiaamuna olin kovin tyytyväinen kenkiini, sandaaleihin, kun muut kopistelivat korkokengissä. Päivän aikana kuitenkin palasi mieleeni sellainen pieni yksityiskohta, että ne sandaalitkin hiertävät aika pahasti. Jos kävelyni siis näytti sunnuntai-iltapäivänä kummalliselta, löytyi syy siitä.
Sync olisi ollut huomattavasti parempi jatke ryhmälle, mutta en usko, että kyseinen puku ja narikassa työskentely olisivat sopineet yhteen. Kuvassa siis Asch the Bloody (Aselea), Natalia Luzu Kimlasca Lanvaldear (Dynamo), Guy Cecil (Elec), Tear Grants (Sieg) sekä Peony Upala Malkuth IX (allekirjoittanut). Kuvaajana Vorona.
Sain myös enemmän tai vähemmän hienon idean Dissidia-turnauksesta! En tosin ole ollenkaan varma, että minusta olisi moisen pitäjäksi, joten luultavasti unohdan moisen idean seuraavan kahden päivän sisällä.
Yhteenveto: Desucon pwns. Conikesäni alku ja loppu.
Cosplay-esitykset kiehtovat minua jostain syystä kovasti, vaikka olenkin nähnyt vain muutaman kisan sekä satunnaisia YouTube-videoita. Siitäpä syystä päätin, että haluan kirjoittaa aiheesta tänne, ja nyt vihdoin sain asian kokoon. Tämän tekstin tarkoituksena ei ole tuoda kisaesityksistä ilmi jotain uutta ja luovaa, vaan ainoastaan kasata omia mielipiteitäni. En myöskään itse ole erityisen hyvä lavalla poukkoilija, mutta jonkinlaiset aivot minulla on. Sivuraiteille eksyminen on todennäköistä, sillä yksi asia tuo usein mieleen toisen.
Ensimmäiset valinnat
Esityksen lähtökohdista mieleeni tulee kolme asiaa: sarja, hahmot ja musiikki.
Sarja
Sarjavalinta antaa kehykset itse esitykselle, sisältäähän se niin tarinan tapahtumat kuin hahmojen väliset suhteetkin. Sarjavalinta määrittää siis yhdessä hahmovalintojen kanssa sitä, kuinka vaikea esitykselle on kehittää oma tarinansa. Sarjavalinta luo myös ennakkokäsityksiä - osa yleisöstä pitää sarjasta, osa ei, osa ei ole koskaan kuullutkaan siitä. Olisi tietenkin hienoa, jos yleisölle jäisi positiivinen mielikuva esityksestä, joten sen pitäisi jotenkin kyetä miellyttämään mahdollisimman monia ihmisiä näistä kolmesta ryhmästä - sekä voittoa toivoessa tietysti tuomaristoa, joka katselee esitystä erityisen kriittisellä silmällä, ei pelkästään huvin vuoksi.
Hahmot
Hahmovalinnat ovat esityksen kannalta ratkaisevia. Lavalla olevat henkilöt esittävät kyseisiä hahmoja, joten samastuminen ja hahmojen herättäminen henkiin on tärkeää. Ujon ihmisen voi olla vaikea lähteä esittämään totaalisen psykopaattista hahmoa - tätä kynnystä voi toki poistaa harjoittelemalla, joten se ei ole missään nimessä mahdotonta. Yleensä on kuitenkin helpompaa olla uskottava sellaisen hahmon roolissa, joka jo valmiiksi muistuttaa esiintyjää luonteellisesti.
Erityisesti pariesityksissä hahmojen välinen suhde on tärkeä elementti, sillä tällöin koko esitys pyörii enemmän tai vähemmän sen ympärillä. Alla on mieleeni tulevia esimerkkejä erilaisista suhteista: Viholliset. Esityksen suunnittelun ei pitäisi olla turhan vaikeaa, koska tappeleminen on aina mahdollista. Ongelmaksi tulee kuitenkin se, että pelkkä taistelu käy usein tylsäksi ja sen uskottavaksi tekeminen voi olla vaikeaa, jos ei ole harrastanut esityksen lajia. Eikä sitä toista esiintyjää ehkä kannata hakata toimintakyvyttömäksi, mikä vaikeuttaa aitouden luomista entisestään. Kaverit. Ne on, no, kavereita. Hyppivät lavalla iloisesti ja leikkivät yhdessä. Kaverisuhteen kohdalla sarjan tarina päättää, onko esityksen keksiminen helppoa vai vaikeaa. Toisin sanoen kyse on siitä, kuinka paljon esitykseen sopivia asioita kaverukset puuhaavat sarjassa. Rakastavaiset. Traaginen rakkaustarina on toki usein helppo muuttaa esitykseksi, mutta teema voi alkaa kyllästyttää ihmisiä. Jotain uutta pitäisi keksiä. Epämääräinen/"vaikea" suhde. Tähän kategoriaan kuuluu nippu erilaisia suhteita. Jos hahmot tapaavat sarjan aikana vain (muutaman) kerran tai eivät ollenkaan, on suhde määritelty hieman epämääräisesti ja hahmojen samaan esitykseen tuominen muuttuu vaikeaksi. "Vaikeaan" suhteeseen taas tiputan esimerkiksi yksipuoliset tunteet (Sync ja Ion: Sync haluaa hakata Ionin, Ion ei halua hakata takaisin), jotka pitäisi nitoa yhteen jokseenkin uskottavasti. Vaikka tämä kategoria kuulostaa aluksi vaikealta, on se ehkä loppupeleissä etu - esityksen keksimiseen on pakko käyttää ajatusta, joten siitä ei tule niin herkästi tylsä. Toisaalta siitä voi tulla mielettömän outo...
Musiikki
Hyvänkin esitysidean voi tappaa väärällä musiikilla. Musiikki luo esityksen tunnelman ja tahdin, joten balladin valitseminen taisteluesityksen taustalle ei kuulosta kovin vakuuttavalta. Välttelisin myös Caramelldansenia viimeiseen asti, ellei se ihan aikuisten oikeasti sovi esitykseen.
Itse suosittelisin keksimään ensin ideanpoikasen esitykselle, sitten valitsemaan musiikin ja vasta sitten hiomaan esitystä enemmän. Voi olla hankalaa löytää sopivaa musiikkia, jos esitys on jo muuten kasassa. Instrumentaalit tuntuvat usein sopivan hittibiisejä paremmin - sanoitettujen kappaleiden ongelma kun piilee siinä, että sanojen pitäisi jotenkin korreloida esityksen kanssa, mutta biisiä tuntemattomat eivät välttämättä saa niistä selvää. Sanat eivät siis saa olla niin tähdellinen osa esitystä, että ajatus jää huomattavan epäselväksi ilman niiden ymmärtämistä. Sarjojen musiikit (sisältää alku- ja lopputunnarit) ovat myös vähän kysymysmerkkejä muiden sarjojen yhteydessä käytettynä. Kyllä niitä voi käyttää, mutta ne yllättäen yhdistävät yleisön ajatukset siihen alkuperäiseen sarjaan, mikä voi häiritä esityksen katsomista. Ei siinä mitään, ihan hyvin voisin kuvitella käyttäväni abingon boys schoolin HOWLINGia jonkun muun sarjan kuin Darker than BLACKin (jota en ole edes katsonut) yhteydessä, mutta tiettyyn sarjaan/hahmoon tiivisti liittyvät musiikit kuten Marukaite Chikyuu ja One-Winged Angel toimivat paljon paremmin alkuperäisessä yhteydessään. Tuntuu jo tarpeeksi tyhmältä, kun Dissidiassa soi taustalla "SEPHIROTH!" eikä kyseinen hahmo ole edes tappelussa mukana.
Nyt kun esityksen suunnittelusta on tehty mahdollisimman pitkä ja hankala prosessi, voimme siirtyä itse esitykseen ja lavalle.
Itse esitys ja lavalla keikkuminen
Loppupeleissä esityksen kohtalon ratkaisee se, mitä siinä tapahtuu ja miten hyvin se tapahtuu.
Ymmärrettyys
Jos yleisöllä ei ole esityksen jälkeen pienintäkään havaintoa siitä, mitä esityksessä mahdollisesti tapahtui, ei se välttämättä jää (positiivisesti) mieleen. Esityksessä saa olla asioita, jotka aukeavat vain sarjaa seuranneille, kunhan ne eivät dominoi koko esitystä. Lähtökohtana kannattaa siis pitää sitä, että myös sarjaa tuntemattomat voivat ymmärtää esityksen jollakin tavalla.
Jos esitys on puhtaasti koreografinen, ymmärrettävyysongelmaa tuskin on. Se onkin sitten eri asia, jaksaako yleisö katsoa esitystä, joka on pelkkää tanssia. Tämän takia itse suosittelisin yhdistämään koreografian juoneen. Koreografia voi olla hyvinkin hallitseva piirre esitystä, mutta siihen saa silti liitettyä jonkinlaista tarinaa. Koreografian vakava ongelma on kuitenkin se, että pienetkin ajoitusvirheet aiheuttavat facepalmia sekä esiintyjälle että yleisölle.
Mielenkiintoisuus
Jos yleisö haukottelee, esitys ei taatusti jää positiivisesti mieleen. Tämän vuoksi lavalla kannattaa tehdä jotain muutakin kuin pönöttää paikallaan ja ladella monotonista monologia. Esityksessä täytyy tapahtua tarpeeksi - toisaalta siinä ei saisi tapahtua liikaa, ettei yleisö tipu kärryiltä. Esityksen ei myöskään tarvitse olla nopeatempoinen ollakseen mielenkiintoinen, sillä kaikille hahmoille ei yksinkertaisesti sovi sadan metrin pikajuoksu ympäri lavaa. Esimerkiksi pidin helmikuisessa CosplayGaalassa nähdystä W.I.T.C.H.-esityksestä, jonka hidastempoisuus sopi siihen aivan loistavasti.
Phobos ei juokse. Kuvaaja: Eetu Lampsijärvi
Monologista puheen ollen - puhuminen esityksessä tuntuu kääntyvän helposti esitystä vastaan etenkin jos a) esiintyjät crossaavat, b) ääniraita on äänitetty epäselvästi tai c) ääniraitaa ei ole, esiintyjät puhuvat lavalla (mikkiin). Jos sinulla siis on kimakka ääni, olet esityksen Sephiroth ja haluat välttämättä puhetta, suosittelen harjoittelemaan äänen muuntamista tai kokeilemaan, josko isäsi osaisi kuulostaa eeppiseltä.
Draama ja huumori
Näkemistäni cosplay-esityksistä olen saanut mielikuvan, jonka mukaan esitykset jakautuvat kahtia draama- ja huumoriesityksiin. Esityksessä voi olla molempia, mutta toinen piirre on selvästi hallitseva. Esitystä suunniteltaessa kannattaakin pohtia, haluaako siitä tehdä hauskan vai vakavan. Huumoriesitys on riskialttiimpi, koska huono huumori on yksinkertaisesti huonoa ja jää helpommin mieleen kuin huono draama, jota näkee televisiosta joka päivä - arkisin puoli kahdeksalta. Huumoriesitykset eivät myöskään välttämättä ole kovin sarjauskollisia, mikä ei toimi kisoissa, joissa sarjauskollisuudesta saa erikseen pisteitä.
Ilmeet ja eleet
Itse olen suorastaan järkyttävän huono ilmeiden ja eleiden suhteen, mutta peräänkuulutan silti niiden harjoittelua ja merkitystä esityksen kannalta. Se, että on huono jossain, ei vapauta esiintyjää asian yrittämisestä ja harjoittelemisesta. On helpompi aloittaa luonteellisesti/ilmeellisesti itsensä kaltaisesta hahmosta ja siirtyä kehityksen myötä johonkin radikaalimmin erilaiseen hahmoon. Harjoitella voi toki kotona peilinkin ääressä, sen ei tarvitse olla harjoittelua nimenomaan esitystä varten.
Kun olet lavalla, olet lavalla. Et kävele kadulla, vaan yrität parhaasi mukaan vakuuttaa yleisölle olevasi fiktiivinen hahmo X. Liikkeet pitää sopeuttaa siihen. Kuten useimpiin tapauksiin, harjoittelu auttaa tähänkin. Itseäni auttaa ehkä eniten fiilis siitä, että olen lavalla, olen esiintymässä. Tällöin liikkumisesta tulee automaattisesti edes himpun verran eeppisempää ja esityksen kannalta uskottavampaa. You're on stage, walk like it!
Yaoi
Yleisesti ottaen vastaus on ei, yaoi ei sovi esityksiin. Itsestään selvänä perusteluna toimii jo se, että se tuhoaa sarjauskollisuutta (ellei kyseessä ole sitten itse genreen kuuluva sarja, mitä tuntuu harvemmin tapahtuvan). Yleisöäänestyksessä yaoilla voi kalastella ääniä, mutta tuomaristo on tuskin hirveän riemuissaan asiasta. Raja siinä, onko vihjailua liikaa vai ei, on veteen piirretty viiva. Määrä jää ryhmän itsensä harkittavaksi.
Soveltaminen
Soveltamista joutuu tekemään jo esitystä suunniteltaessa hahmojen suhteen: kuinka pitkälle hahmoja voi kehittää? Saako kroonisen iloinen hahmo olla surullinen? Saako tappaa hahmon, joka ei kuole sarjassa? Entäpä miten asia on eri kisojen suhteen? CosplayGaalassa linja on luultavasti tiukempi kuin Animeconissa, koska siellä sarjauskollisuus on yksi pistekategoria. Itse en haluaisi allekirjoittaa hahmon totaalista sarjaan jumittamista - eivät oikeat ihmisetkään ole yksiulotteisia. Hahmojen kehityksen pitäisi kuitenkin olla jokseenkin looginen, ja esityksissä on hyvä pitäytyä siinä perusluonteessa. Godchildin Cain ei hypi tulppaanipellolla iloisesti laulellen, vaikka kuinka haluaisit. Ei edes fanartissa, tai sitten kyseessä on pahemman luokan parodia.
Soveltamaan joutuu myös itse kisoissa, kun puku hajoaa tai esitys ei mennytkään ihan niin kuin sen piti. Puvun hajoamiseen kannattaa kiinnittää mahdollisimman vähän huomiota, sillä yhtäkkinen paniikki jää helposti ihmisten mieleen. Se on tietenkin toinen tarina, jos koko puku hajoaa... Mutta sovitaan, ettei niin käy. Jos esityksessä tapahtuu jotain muuta kuin pitäisi, silloin on nopean improvisaation paikka ja suunnitelman mukaan jatkaminen seuraavasta mahdollisesta kohdasta.
Loppusanat
Harjoittelu kannattaa aloittaa ajoissa. Ihan oikeasti. Esityksen kehittymistä voi olla vaikea havaita itse, mutta jos harjoittelee pari-kolme kuukautta kerran viikossa, on ensimmäisen ja viimeisen harjoittelukerran välissä taatusti jonkinlainen kehitys. Puvun ei tarvitse olla valmis ensimmäisestä harjoittelukerrasta lähtien, mutta erityisesti liikkumista rajoittavat osat kannattaa yrittää tehdä harjoituskuntoon ennen viimeistä iltaa. Ei ole kovin mukavaa huomata silloin, että kappas, en minä nyt voi pitää tätä osaa päälläni koska en pysty tekemään sitä ja tätä sen kanssa. Myös mahdolliset hajoavat osat on kiva huomata ajoissa.
Kuten jo todettu, en ole nähnyt kuin muutaman pari-/ryhmäkisan ja YouTubeakaan en ole kovin paljoa harrastanut, mutta alla oleva Hetalia-esitys jokseenkin räjäytti tajunnan. Se ei ole täydellinen ja sen ymmärtämiseksi tarvitsee tuntea historiaa ja hahmot, mutta minun näkökulmastani se toimii aivan loistavasti. Se ei ole edes humoristinen, joten huonoa Hetalia-huumoria pelkäävätkin voivat katsoa.
